"Vaiti kurja!" huusi kuningas katkeroituneena, mutta hänen silmänsä räpyttivät tuskallisesti, ja hänen levottomassa mielessään näkyi äkkiä tapahtuvan muutos. "Sinun henkesi on minun kädessäni", jatkoi hän, "sinä olet lainsuojaton kapinoitsija, — sinä olet ryöväri, ja murhaaja. — Sinä olet itse uhannut herrasi ja kuninkaasi henkeä. Mutta drotsi Hessel on väittänyt sinussa olevan vielä jälellä ritarillista kunniantuntoa. Sinun Pentti-veljesi on minun uskollinen ja ansiokas palvelijani, — sinun kunnoton kuolemasi näiden pahantekijöiden kanssa voi luoda varjon minun valtaistuimelleni. Etkö luule kuningas Eerik Kristofferinpojan voivan vielä armahtaa sinua?"
"Oi miksei, ikuisella vankeudella kauniissa Sjöborgin linnassa — eikö niin?" vastasi uhkamielinen vanki; "sillä minä en myö sieluani ja autuuttani väärällä valalla enkä luovu kostostani. Se tulee ja sen täytyy tulla, jos ei minun kauttani, niin toisten kautta. Kun syksy on käsissä, on elonkorjaajia kylläksi —"
"Saatana, mitä sinä tarkoitat, tunnusta!" huusi kuningas levottoman tuskallisena. — "Kurja pahantekijä, etkö usko minulla olevan kidutuspenkkiä? — Katso ulos ikkunasta siellä on mies, joka osaa irroittaa kielesi siteet."
"Sitä ei tarvita, Eerik kuningas!" vastasi ylpeä vanki hillityllä äänellä, kohottaen kalpeat kasvonsa ja tuijotti kuninkaaseen pelottavin katsein. "Teidän pyövelinne ei tarvitse raastella minua puhumaan. Jos te tahdotte kuulla totuuden, niin minä en sitä salaa teiltä kuolinhetkelläni. Niin suuri pahantekijä kuin olenkin", jatkoi hän ääntään korottaen, — — "niin minä olen kuitenkin paljon ylempänä sitä roistoa, joka petti parhaan ystävänsä ja häväisi hänen vaimonsa, sillaikaa kun uskollinen ystävä vuodatti verensä kunniakkaassa taistelussa, roiston kunnian puolesta. Jos ei rohkea Stig Andersen verisesti kosta vaimonsa kunniaa, — jos ei Ingeborg rouvan sokealla, mielipuolella isällä ole niin paljon näköä ja järkeä jälellä, että hän ritarimiekallaan löytää tien teidän petolliseen sydämeenne, kuningas Eerik, niin silloin ei ole tanskalaisen aateliston sydämissä enää rehellistä veripisaraa, ja silloin eivät he ansaitse parempaa kuningasta kun te olette."
Kuningas oli valahtanut kalpeaksi kuin ruumis. Hurjistunut kiukku ajoi vaahdon hänen suupieliinsä, hän oli suonenvedon tapaisesti pudistanut kätensä suuren miekankahvansa ympäri. Nyt hän paljasti miekkansa ja hyökkäsi kuin mielipuoli uhmailevaa vankia kohti, joka ei hievahtanut paikaltaan, hymyili vain hurjaa hymyään. Silloin juoksi drotsi Pietari esiin asettuen vangin ja kiukustuneen kuninkaan väliin. "Tämä ei ole mikään teloituspaikka, herra kuningas!" sanoi hän kiivaasti, "ettekä te ole pyöveli, joka kaadatte turvattoman vangin. Hän on julkea majesteettirikoksen tekijä, enkä minä enää rukoile hänen henkensä puolesta. Mutta minun taloani ei häväistä teolla, joka on teidän kruunullenne arvoton. Jos teidän heti täytyy saada nähdä tämän eksytetyn nuorukaisen verta, niin olettehan te tuonut pyövelin mukananne!"
Kuninkaan hurjistunut viha lauhtui äkkiä ja hän purasi harmistuneena huuleensa, työnsi miekan tuppeensa ja loi rohkeaan drotsiin katseen, joka kylläkin selvästi osoitti tälle, että hän viimeisen kerran antoi näin rohkean neuvonantajan ohjata itseään.
"Aivan niin, drotsi Hessel!" sanoi hän kylmästi. "Te olette oikeassa, minä olin vähällä unohtaa kuninkaallisen arvoni tuon julkean pahantekijän hävyttömyyden tähden. Tekin olitte vähällä unohtaa sen kunnioituksen, jota olette velvollinen osoittamaan kuningastanne kohtaan. Tällä kertaa minä kuitenkin tahdon seurata teidän viisasta neuvoanne. Toimittakaa vangit mestauspaikalle, ritari Jon! Lave Rimordson on ensimäisenä sinne vietävä. Sen kunnian minä suon hänelle hänen syntyperänsä tähden. Hänet teloitetaan miekalla, mutta hänen päänsä asetettakoon paalulle ja hänen ruumiinsa hirsipuuhun korppien syötäväksi. Drotsi Pietarin esirukouksen tähden säästettäköön hänen ritarillinen vaakunansa erityisestä armosta. Ne toiset kidutettakoon ja teilattakoon eläviltä. Nyt pois!"
Ritari Jon meni antamaan linnanvoudille viittauksen viedä vangit ulos. Lave Rimordson heitti halveksuvan silmäyksen kuninkaaseen. Hän laski oikean haavoitetun kätensä sydämelleen ja kasvot poispäin käännettyinä pudisti hän mennessään ääneti vasemmalla kädellään drotsi Pietarin kättä. Niilo Rauhaton hypähti hurjasti ovella ja helisteli kahleitansa. "Nyt rohkeutta, toverit!" huusi hän hurjasti nauraen. "Näyttäkää nyt minulle, että pysytte miehinä ja ojentakaa rohkeasti ulos kielenne siksi kun se on leikattu poikki! Katsokaa minuun viimeiseen asti ja olkaa päälliköllenne kunniaksi. Kun minä olen nähnyt heidät kaikki teilattavan, herra kuningas!" huusi hän ivallisesti, kääntyen vielä kerran uhmailevana ovessa — "niin sitten tulee hienomman väen vuoro. Tulkaa itse antamaan minulle armonpisto, niin olette kunnon pyöveli, silloin minä kuiskaan teidän korvaanne salaisuuden, jota te muuten ette saa kuulla ennenkuin Cecilian päivän jälkeen." Tämän sanottuaan hän poistui ulos ovelta.
Kuningas kääntyi nopeasti ylenkatseellisen näköisenä, mutta julkean ryöväripäällikön jäähyväissanat näyttivät kuitenkin tehneen hänet levottomaksi. "Seis!" huusi hän — "Ei sentään, tuo viekas joukkio ei saa minua petetyksi! Minä tunnen heidän juonensa. Tuollaisilla salaperäisillä puheilla on moni paatunut roisto laverrellut itsensä hirsipuusta. Raane, anna taluttaa ratsuni esille. Minä tahdon katsoa etempää säilyttävätkö he uhmailunsa kaikesta huolimatta loppuun asti."
Raane poistui ja palasi heti takaisin. "Hevoset seisovat oven edessä, teidän armonne!"