"Ehkä he ratsastivatkin ohi", kuiskasi kuningas, jääden kuuntelemaan puoleksi istuvaan asentoon oljille, ja pidellen kättään miekan kahvalla.
Molemmat pojat olivat juosseet hädissään heidän luokseen. Kaikki kuuntelivat vielä jonkun aikaa kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
"Mikä päivä meillä on tänään?" kysyi kuningas. — "Ei ole ollut kamalampaa minun elämässäni."
"Nyt on pyhän Cecilian yö, herra kuningas!" vastasi pieni Åke, ja näki kauhukseen kuninkaan valahtavan kuolonkalpeaksi. "Oi, armollinen herra kuningas!" jatkoi poika. "Rukoilkaamme pyhää Ceciliaa suojelemaan teitä tänä yönä."
"Rukoile, rukoile, lapseni, minä en voi", vastasi kuningas, "Minä en koskaan suvainnut messuamista enkä kirkonkellojen soittoa: minua ei pyhä Cecilia auta."
Pieni Åke liitti kätensä yhteen ja rukoili. Raane piteli yhä lyhtyä kädessään. Hän oli avannut sen, ja voimakkaampi valo sattui nyt kuninkaaseen, joka omituisen surumielinen ilme kalpeilla kasvoillaan istui ajatuksiinsa vaipuneena olkilyhteellä ja hapuili vyötään. "Aivan oikein, valaise minulle, ja auta minua laskemaan!" kuiskasi hän. "Montako nappia minulla on vyössäni?"
Raane piteli lyhtyä lähempänä. "Minä laskin kaksitoista" sanoi hän, "mutta mitä te niistä laskette?"
"Tuo metsätorpan tyttö oli ihmeellinen, Raane! Hän osasi katsoa ylös taivaisiin ja alas helvetin kuiluihin. Jos haluaisin tietää vihollisteni lukumäärän, niin käski hän minun laskea ne vyöni napeista. Sanoitko kaksitoista? Minun muistaakseni oli niitä ennen neljätoista. Ainakin niitä on kolmetoista."
"Ei suinkaan kukaan käytä epätasaista nappilukua, herra!" vastasi Raane hämmentyen. "Minun muistaakseni on käsketty nappiaan lukemaan silloin kun ei tiedä mitään muuta tekemistä, mutta sellaista sanotaan vain lapsille, herra!"
"Tiedätkö sinä niin varmasti mitä aiot tehdä, Raane! Laske uudestaan, niin ehkä sitten vielä mietit. Eikö niitä ole kolmetoista?"