"Ehkä on!" vastasi Raane sulkien lyhdyn. "Mutta kolmetoista ei ole hyvä luku, herra kuningas!"
"Sinä olet oikeassa! Kolmetoista oli luku sinäkin yönä, jona viekas Juudas petti taivaallisen herransa ja kuninkaansa. Miten sinä olet niin kalpea, Raane?"
"Olenhan minä paastonnut koko tämän päivän, teidän armonne!" sanoi kamaripalvelija vilkaisten ovelle. "Eipä ole ihme vaikka nenä kävisikin hiukan kalpeaksi. Mutta kuulkaa, mitä se oli?"
Ladonoveen lyötiin kovaa seipäillä ja tangoilla.
"Nouskaa ylös, kuningas Eerik! Tulkaa tänne ulos meidän luoksemme!" huusi voimakas ääni ulkoa.
"Minut on kavallettu!" huudahti kuningas hypähtäen ylös. "Se oli hirveän Stig Andersenin ääni!" Kuningas oli paljastanut miekkansa, mutta seisoi neuvottomana ja peloissaan, kalpeana kuin kuollut. Raane juoksi lyhty kädessä ovelle. "Eerik kuningas ei ole täällä sisällä! Sitä ei teidän tarvitse uskoa!" huusi hän. "Piilottautukaa, herra!" kuiskasi hän nopeasti ja palasi takaisin neuvottoman kuninkaan luo. "Heittäytykää oljille! Minä peitän teidät heinillä ja oljilla! Ei kukaan näe teitä!" Hän heitti samassa lyhdyn luotaan. Valo sammui ja he seisoivat pilkkosen pimeässä.
"Raane, Raane, petätkö sinä kuitenkin herrasi ja kuninkaasi?" kuiskasi kuningas hädissään.
"Piilottautukaa, piilottautukaa, herra! Minä puolustan teitä viimeiseen veripisaraani asti."
"Minä myöskin!" huusi pieni Åke Jonson, joka tähän asti oli polvistuneena hiljaa rukoillut, mutta hypähti nyt rohkeana ja innostuneena ylös. "Voi, jos minulla vain olisi miekka!"
Pieni Pentti itki ja valitteli ääneen, melun ulkona yltyessä yhä kovemmaksi.