"Ein künig, der wol gekroenet gat Und das sin crone verre bas geküniget stat, Da zirt der künig die crone. Bas dan in die crone gezieren muge Ein wol geküniget crone trage."
Se oli muuten sama laulu, jolla kuningas vastaanotettiin Harrestrupissa, jossa häntä kiitettiin siitä, "että hän sai leskien ja orpojen valitukset vaimenemaan, ja jossa ylistettiin hänen rauhan rakkauttaan, ja sitä että sydämensä ja mielensä harvoin olivat toimettomina".
"Hiisi vieköön teidän kruunatut kuninkaanne ja kuninkaalliset kruununne, hyvä ystäväni!" sanoi kreivi Gerhard hymyillen, kun markkreivi Otto toisti alkusäkeet. "Teidän hyvä Reinmar mestarinne on minun mielestäni liian kirjanoppinut ja hän sivelee liian paksusti. Muuten toivoisin laulun olevan tanskankielisen, niin että kansa voisi laulaa sitä sydämensä pohjasta. Niille kansanlauluille, jotka tuodaan ulkomailta minä en pane paljoakaan arvoa."
"No, no, rakas kreivi Gerhard!" sanoi markkreivi, — "eihän se olekaan mikään kansanlaulu, vaan ylistyslaulu. Mitenkä te sitten tahtoisitte laulettavan itsellenne mieliksi?"
"Suoraa puhetta minä tahdon, niin että kansa voi tuntea minut, tai ei mitään. Jos tuommoiset laulut ovat jonkun arvoisia", jatkoi hän iloisesti, "niin eivät ne saa sisältää kiitosta alusta loppuun asti, vaan tulee niiden antaa uskollinen kuva koko miehestä, sekä hänen vioistaan että virheistään, niin että hän kuvastuu siitä kokonaisuudessaan kuin kirkkaasta kilvestä. Ei, totisesti pidän Pitkäsääri vanhukseni taitoa parempana: hän saa aikaan enemmän kasvoillaan kuin kaikki meidän oppineet mestarilaulajamme jaarituksillaan. Minä saanen kai näyttää teille hänen erinomaista taitavuuttaan, hyvät herrat!"
Herransa käskystä astui nyt pitkä hovinarri esille ja koetti parhaansa mukaan huvittaa vieraita harvinaisella taidollaan matkia kaikkien tunnettujen henkilöiden ilmeitä ja liikkeitä, jotka hän vain kerrankin oli nähnyt. Tämä ilveily huvitti kreivi Gerhardia itseä erityisesti. Hän nauroi niin että kyyneleet silmistä valuivat, kun hovinarri mitä suurimmalla totisuudella esitti oppineen väittelyn kahden hengellisen herran välillä, joiden ääniä, ilmeitä ja liikkeitä hän vuoroon jäljitteli, ja joista heti tunsi turhantarkan ja hajamielisen mestari Martinus de Dacian ja hänen kiivaan vastustajansa, ylpeän, tulisen mestari Grandin, joka kunnialla piti puoliaan hänelle dialektikassa ja korkeammassa teologiassa. Tuomiorovastin laihaa vartaloa ja käskevää ilmettä osasi hovinarri erityisen sattuvasti matkia.
Herttua ja ritari Abilgaard, sekä kohteliaat markkreivit olivat tulleet iloisiksi hyvästä viinistä ja nauroivat myöskin sydämenpohjasta ilveilylle.
"Se on erinomaista!" sanoi herttua. "Siinä on meidän uljas mestari Grand aivan ilmi elävänä. Mutta jos meidän ankara herra tuomiorovastimme tietäisi meidän täällä näin nauravan hänen kiivaudelleen ja kunnianarvoisalle persoonalleen, niin pitäisi hän sen jumalattomana ja anteeksiantamattomana häväistyksenä häntä itseään ja pyhää kirkkoa vastaan."
"Minun tietääkseni ei hän ainakaan vielä ole paavi", vastasi kreivi Gerhard, "eikä meidän tarvitse uskoa muita synnittömiä pappia olevan. Minä tunnustan kaikella kunnioituksella oppineen tuomiorovastin suuret avut. Mutta hänkin on vaivainen ihminen, ja hän saa hyvänä kristittynä tyytyä siihen, etteivät hänen parhaat ystävänsäkään ole sokeita hänen vioilleen. Näyttääkseni teille, hyvät herrat, ettemme tee täällä minkäänlaista säätyeroa, silloin kun haluamme nähdä heidät täällä joukossamme, iloisessa seurassamme, saattamatta heille matkanvaivoja, niin näyttää Pitkäsääri vanhukseni teille jäljennöksen luonnosta, josta itse saatte nähdä tunnetteko sen."
Hän kuiskasi pari sanaa hovinarrin korvaan, johon pitkä ilveilijä nyökäytti ja poistui juomasalista. Hän tuli heti senjälkeen takaisin, yllään ruhtinaallinen purppuravaippa, ja ohuilla kampaamattomilla hiuksilla kullattu pergamenttikruunu. Hänen kasvonilmeistään kuvastui majestetisuuden, raa'an kovuuden, hurjan voiman ja velton heikkouden omituinen sekoitus; hän näytti yhtaikaa sekä uhkaavan että hymyilevän, silmien yhtämittaa räpytellessä. Hän astui hitaasti eteenpäin pysähtyen aina välillä ikäänkuin epäröiden ja nojasi samalla pitkään puumiekkaan.