Kun kreivi Gerhard oli poistunut juomasalista antautuakseen haavalääkärinsä hoidettavaksi, jättivät hänen vieraansa heti Kiel-linnan ja kiirehtivät Skanderborgiin vievää tietä pitkin pois.
* * * * *
Samana iltana vallitsi Möllerupissa tuskallinen odotus, Linnanherra oli kahdeksan päivää sitten lähtenyt pois, osa linnan varusväkeä mukanaan. Linnanportti oli lukittu ja nostosilta tavallisuuden mukaan vedetty ylös. Neljä vartijaa seisoivat tornin katolla, ja kuolonhiljaisuus vallitsi kolkossa, synkässä linnassa.
Naistuvassa istui puoliyön lähetessä kookas, hunnutettu Ingeborg rouva, mustassa surupuvussaan, lampun ääressä ommellen pitkää, valkoista liinavaatetta. Pienen, levottoman Ulrikan hän oli saanut vuoteeseen, mutta hiljainen Margareta istui äitinsä vieressä ommellen ahkerasti hurskasta kuvaa, jota hän kultalangoilla ja silkillä kirjaili, ja jonka tarkoituksena oli koristaa Möllerupin linnankappelin pyhää alttarivaatetta.
"Nyt tämä on pian valmis, äiti!" sanoi tytär. — "Katsoppas vain! Miten kauniilta se näyttää tulen valossa: minusta näyttävät pienet enkelinkuvat hymyilevän, ja Jesuslapsesta ja rakkaan Jumalanäidin kasvoilta tuntuu todellakin valo virtaavan."
"Aivan niin, hurskas lapsi kultani!" vastasi äiti — taputtaen hänen kalpeaa poskeaan, ja heittäen pikaisen silmäyksen harsonsa läpi hänen työhönsä. "Minäkin olen pian valmis!" lisäsi hän tukahuttaen huokauksen.
"Mutta mihin tuota pitkää liinakangasta käytetään, rakas äiti, eihän se ole pöytäliina eikä oikea lakanakaan."
"Kun minä olen kuollut", vastasi äiti, "niin kiitä silloin vanhurskasta Jumalaa ja kääri minun ruumiini ja kasvoni tähän liinavaatteeseen, silloin minä tahdon heittää pois surun synkän puvun ja pukeutua valkeisiin vaatteisiin. Valkea väri merkitsee viattomuutta ja puhtautta, lapseni!" — — "Oi äiti, emmekö voisi jo eläessämme käyttää niitä vaatteita? Ottihan meidän herramme ja vapahtajamme kaikki meidän syntimme kantaakseen kuollessaan ristin puulla Hänen haudalleen tulivat enkelit valkeissa vaatteissa, ja jo me olemme kuin lapset, niin on taivaan valtakunta meidän niinkuin enkelienkin."
"Huomenna saat ottaa valkoisen pukusi yllesi, lapseni!" vastasi äiti.
"Oi, äiti, äiti!" huokasi Margareta. "Milloinka taas saa nähdä sinun rakkaat kasvosi ja sinun kauniit, syvät silmäsi? — Minä muistan ne siitä asti kun olin vielä aivan pieni, mutta siitä on jo niin kauan, kauan. Pieni Riika parka ei ole koskaan nähnyt sinun kasvojasi ja onhan hänkin sinun lapsesi?"