"Minä toivon, että te molemmat hyvinkin pian saatte nähdä minut kasvoista kasvoihin!" vastasi äiti värisevällä äänellä. "Katso hiekkakelloon lapseni! Onko jo keskiyö?"
"On jo yli keskiyön, äiti! — Odotatko sinä isää kotiin tänä yönä?"
"Hän lupasi olla täällä ennen keskiyötä, tai muuten lähettää viestin", vastasi äiti levottomana. "Hän ei tavallisesti unohda mitä lupaa. Mutta hänellä on suurempi lupaus täytettävänä, ennenkuin se on täytetty, en minä saa kuulla hänestä, ja ennen sitä ei kukaan meistä saa rauhaa."
"Oi miksei äiti? Etkö sinä muista mitä pyhässä raamatussa sanotaan siitä rauhasta, joka on kaiken ihmisjärjen yläpuolella? Onhan Herra antanut sen meille kaikille."
"Kyllä varmasti, lapseni! Sen rauhan saavat vanhurskaat osakseen. He astuvat sisään rauha mukanaan — he lepäävät makuuhuoneissaan, seisoo siinä. Mutta kaikella on aikansa: ensin taistelu — sitten rauha!"
Linnanpihalta kuului koirien ulvontaa. "Kuulitko, äiti!" huudahti Margareta. "Koirat meluavat. Ne odottavat varmasti isää, mutta ne eivät milloinkaan ole ulvoneet noin rumasti!"
"Se merkitsee kuoleman viestiä", sanoi äiti. "Hiljaa, lapseni, minä luulen kuulleeni isäsi metsästystorven — kuuletko nyt he vastaavat tornista — hän tulee!"
Nyt kuului jo askelia pihalta. Hiljaisessa yössä voi kuulla miten nostosilta laskettiin ja linnanportin rautasaranat narisivat. Heti senjälkeen kuului hevoskavioiden töminää ja suuren ratsujoukon melua pihalta. Margareta juoksi ikkunaan. "Siellä on isä miehineen!" sanoi lapsi. "Mutta mitä? Siellä liikkuu harmaita munkkeja soihdut kädessä. Nyt laskeutuu isä kivelle. Hän tulee heti tänne ylös!"
Ingeborg rouva teki pikaisen liikkeen niinkuin aikoen nousta, mutta vaipui voimattomana takaisin ompelutuolilleen. "Näetkö myös isoisän? Näetkö minun vanhan, onnettoman isäni?" kysyi hän.
"Ei, isoisä parkaa minä en näe, äiti! Minä näen heidät kaikki, mutta isoisä ei ole heidän joukossaan."