Nyt avattiin naistuvan ovi, ja kookas linnanherra seisoi teräsvarustuksissaan kynnyksellä. Kypärän silmikko oli lyöty auki, hänen ankarat, totiset kasvonsa olivat kalpeat. Hän jäi seisomaan kynnykselle sanomatta sanaakaan, mutta antoi viittauksella tietää, että halusi lapsen poistumaan. "Mene lastenhuoneeseen, Margareta!" sanoi äiti, noustessaan hitaasti ja vapisten. "Sinun ei tarvitse kuulla sitä, mitä isällä on minulle sanottavaa."
Margareta oli lähestynyt isäänsä, tervehtiäkseen häntä ja suudellakseen hänen kättänsä, mutta hän näki hyytynyttä verta rautapanssarisella kädellä ja vetäytyi kauhistuen pois. Hän liitti kätensä yhteen ja poistui itkien tuvasta.
Nyt astui marski kynnyksen yli. "Se on tapahtunut!" sanoi hän. "Ota häpeän huntu kasvoiltasi, vaimoni! Syleile vihdoinkin miestäsi ja kostajaasi jälleen! Sinun häpeäsi on pesty tyrannin verellä. Sinun ei tarvitse enää hävetä kuullessasi kutsuttavan itseäsi Stig Andersenin vaimoksi!"
Kiivaalla, melkein suonenvetoisella liikkeellä repäisi kookas Ingeborg rouva nyt hunnun kasvoiltaan, ja lampunvalo lankesi kuolonkalpeille, kuihtuneille kasvoille, joilla vielä näkyi jälkiä harvinaisesta kadonneesta kauneudesta. Tummansiniset, kirkkaat silmät olivat painuneet syvälle suuriin silmäonteloihin, hän levitti laihat käsivartensa lähestyi ritaria. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin, mutta samassa silmänräpäyksessä hän syöksyi kiivaasti hänen levitettyyn syliinsä, ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri alas pitkin raudankovaa poskea.
"Minun Ingeborgini, onneton Ingeborgini, saanko vielä sinua syleillä!" huudahti hän. "Onko todellakin yksi ihmisikä vierinyt meidän ylitsemme ja olemmeko me molemmat kuihtuneet ja tulleet vanhoiksi sitten kun minä viimeksi näin sinun kasvosi ja pitelin sinua näillä käsivarsillani? Nyt sinun täytyy elää, onneton vaimoni ja tulla uudelleen nuoreksi! Onnettomuutesi aika on ohitse: sinun nuoruudenelämäsi ja sinun kunniasi on kostettu — kamalasti kostettu. Ei ainoatakaan naishäväisijää maailmassa ole rangaistu kovemmin kuin sitä, joka riisti sinun rauhasi. Sinun isäsi oli ensimäinen, joka lävisti hänen uskottoman rintansa."
"Voi, isäni, isäni, missä hän on?" kysyi Ingeborg rouva, irtautuen kauhuissaan aviopuolisonsa verisistä käsivarsista, — "sinä olet verinen! Oletko sinä haavoittunut?"
"Se on tyrannin verta, vannoinhan minä, että sinä saisit sen nähdä. Minä itse olen säilynyt haavoittumatta, vaimoni, mutta sinun isäsi, sinun mielipuoli isäparkasi ei tullut meidän mukanamme ulos palavasta ladosta. Minä kiiruhdin takaisin pelastaakseni hänet liekeistä — mutta liian myöhään" — —
"Palanut, elävänä palanut!" huusi Ingeborg rouva. "Vanhurskas Jumala! Näinkö kaikkivaltias tuomari rankaisee meitä kostomme vuoksi!" Hän kaatui tiedotonna lattialle ruumisliinalleen.
Kun hän taas avasi silmänsä, istui hän tuolissa, ja hänen aviopuolisonsa seisoi vielä verinen haarniska yllään hänen edessään. "Toinnu, vaimoni!" sanoi marski. "Sinun onneton isäsi ei kärsinyt kauan liekeissä. Hänen sielunsa on liitänyt vapaana liekkien läpi ikuiseen rauhanmaahan, johon hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt. Toinnu, vaimoni, ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa! Meidän oma henkemme on nyt kysymyksessä. Me emme vielä voi ajatella suurta suunnitelmaamme maan ja valtakunnan suhteen. Ihmeellinen pelko on lamauttanut meidän kaikki ystävämme. Kukin ajattelee vain omaa itseään, ja kansa ei tahdo liittyä meihin. He huutavat kuin hullut kuningasmurhaajia vastaan, — minä itse olen lainsuojaton. Nuori kuningas on sen minulle julistanut, vaikka laittomasti ja ilman tuomiota. — Minä nauroin sille, mutta minun mieheni pelästyivät siitä — ja lapsen sanat kaikuivat minusta itsestänikin oudoilta; sanottakoon mitä tahansa! — Lapsi on nyt kuitenkin kuningas. Herttua Waldemariin minä en luota. — Meidän täytyy paeta!"
"Ei milloinkaan! Ei ikinä! Minä jään tänne!" sanoi Ingeborg rouva päättäväisesti ja kohotti päätään.