"Se on välttämätöntä, minun vaimoni, usko minua; minä en astu askeltakaan taapäin siellä missä on mahdollista kulkea eteenpäin. Tahdotko sinä nyt seurata köyhää, lainsuojatonta miestä, minun Ingeborgini, tai jäädä meidän voimakkaitten vihollistemme solvaistavaksi?"
Marskin näin puhuessa näytti Ingeborg rouva saavan hetkeksi ponnistamalla takaisin elonvoimansa, hän nousi rauhallisesti ja loi ihmettelevän katseen aviopuolisoonsa.
"Huoran nimeä olen jo kyllin kauan kantanut!" sanoi hän. "Sitä minä en voisi kantaa enää kauempaa maailmassa, vaikka minä nyt todellakin voisin tulla Tanskan kuningattareksi. Kiitos siitä, että poistitte häpeäni, minusta ei kenenkään enää tarvitse huolehtia. Mutta jos minä taas olen Stig-marskin aviovaimo, niin kuule viimeinen sana, joka minulla on sanottavana sinulle tässä maailmassa! Minun hetkeni ovat luetut! Se hetken kunnia, jonka minä voitin, ei ole yhdeksän vuoden tuskien eikä hirveän murhapolttoyön arvoinen. Onko se pelko, joka lamautti meidän ystävämme, myöskin lamauttanut mahtavan Stig-marskin? Oletteko te se mies, joka pelkää lasta ja karkaa maasta poikanulikan käskystä! Ei, ei, urhea kostajani! Kamalan veriyön varjot ovat himmentäneet sinun silmäsi ja raskauttaneet sinun sielusi, — kuninkaanveri sinun käsivarrenvarustuksillasi vain on lamauttanut sinun käsivartesi. Jää tänne kunnes päivä valkenee! Pese veri haarniskaltasi ja muista minkä vuoksi se on vuotanut! Se ei ollut vain senvuoksi, että sinä saisit nähdä tämän kuolemaanvihityn, — minä seison tänä yönä sinun edessäsi kuin haamuna, kysyäkseni sinulta miksi sinä viivyttelit niin kauan, ja päästäkseni kunnialla hautaan. Mutta kun sinä olet sulkenut nämät silmät" — —
"Sinun täytyy elää, urhea vaimoni!" keskeytti marski hänet liikutettuna. "Sinä saat nähdä minun toimivan niinkuin ei kukaan mies Tanskassa vielä ole toiminut! Mutta yksin ei voimakkainkaan mies voi kumota Tanskan valtaistuinta."
"Milloinka sinä jäit yksiksesi? Eikö sinun sukulaisissasi ole kreivejä ja ritareita? Etkö sinä ole liitossa ruhtinaitten ja kuninkaitten kanssa? Eivätkö Waldemar herttua ja Jaakko kreivi enää elä? Eikö Ove Dyreä ja Jaakko Sinijalkaa enää ole olemassa? Meidän mahtavat sukulaisemme eivät tahdo luopua sinusta, sen minä tiedän — Norjan kuningas Eerik on sinun täysinuskollinen ystäväsi. Hänellä on paljon väkeä ja laivoja — häneen sinä voit luottaa! Jää maahan! Elä salli juurruttaa pois meidän sukuamme, ja maan joutua perikatoon! Rakenna linna kypäreille, se seisoo lujana vasten nuoli- ja kivisateita. Urhoollinen, ylpeä Stig Andersen, elä ota voimakasta kättäsi pois Tanskan yltä! Aseta kruunu sen päähän, joka sitä voi kantaa, elä salli Toke ja Skjalm Hviden sukujen joutua maanpakolaisina harhailemaan, niinkauan kuin sinun silmäsi ovat auki! Anna minulle sinun kätesi sen vakuudeksi, jos sinulle minun rauhani ja autuuteni on kallis!"
"Rakas vaimoni, minä lupaan sen sinulle!" sanoi marski ja ojensi hänelle rautapanssarisen kätensä. "Jumala suokoon sen tapahtua!" Hän vaikeni vaipuen syviin mietteisiin.
He seisoivat näin hetken käsi kädessä. Samassa näytti kuin tuli olisi sammunut kalpean Ingeborg rouvan silmistä, ja varjo laskeutui hänen kasvoilleen. "Kiitos, kiitos! Nyt minä olen rauhallinen!" sanoi hän hitaasti ja juhlallisesti. "Nyt minä makaan hiljaa haudassani, enkä valittele rikkiraastettua elämääni enkä verta, joka vuodatettiin minun naiskunniani tähden — minun ei tarvitse kuulla äidittömien tyttärieni itkevän — enkä kuulla isäni tuskanhuutoja liekkien loimutessa. Nyt mustenee viimeisen kerran silmissäni", kuiskasi hän veltosti ja horjui. — "Hyvää yötä, kostajani. Kiitos! Sinä toit minulle viimeisen viestin maailmasta — se oli voitonviesti, mutta hirvittävä — sinun aviovaimosi minä olen taas — mutta vasta kiirastulen tuolla puolen minä olen se, mikä olin yhdeksän vuotta sitten — —"
"Ingeborg, rakkakin Ingeborg, elä puhele niin sekavasti!" huudahti marski lopulta — "mene levolle, sinä olet sairas!"
"Minä menen levolle!" kuiskasi hän tuijottaen hurjin katsein eteensä. "Isä, isä, elä pala enää tyttäresi tähden! Nyt hän kulkee kanssasi liekkien läpi — hyvää yötä!" — Tämän sanottuaan hän puristi kiivaasti marskin kättä ja syöksyi äkkiä kivilattialle kuin sisäisen iskun satuttamana.
Kauhistuneena huusi marski apua, mutta ennenkuin palvelijat olivat ehtineet avuksi, lepäsi heidän onneton emäntänsä kuolleena aviopuolisonsa verisillä käsivarsilla.