KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU.
Ennenkuin herttua Waldemar ja Brandenburgin markkreivit saavuttivat Skanderborgin linnan, seisoivat drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimordson melkoisen sotamiesosaston etunenässä linnan edustalla, johon leiri oli majoitettu, lukuisan kansanjoukon tulvaillessa sinne osoittamaan suosiotaan nuorelle kuninkaalle. Vanha ritari Jon oli viety kantotuolissa linnaan, ja mitä ankarimpiin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Ei minkäänlaisia kapinallisia ääniä kuultu. Herttua Waldemar ja hänen seurueensa olivat ratsastaneet yötä päivää. Kielin jätettyään he näkivät auringon nousevan nyt toisen kerran, se näytti heille hiukan etempää leirin Skanderborgin edustalla. Herttua säpsähti. "Me tulemme sittenkin liian myöhään", sanoi hän. "Pysähtykää silmänräpäykseksi, hyvät herrat, jos näen oikein, niin täällä on jo leiriydytty."
"Leirissä on noin seitsemän tai kahdeksansataa miestä", sanoi markkreivi Otto, ja hänen katseestaan leiriin huomasi taitavan sotapäällikön.
"Drotsi Pietari ja ritari Jon ovat siis kiirehtineet kunnianosoitukselle", jatkoi herttua, "ja he ovat tehneet sen odottamatta ensin maan tärkeimpiä miehiä ja kuningashuoneen läheisimpiä sukulaisia. Siinä te näette näiden itsevaltaisten herrojen röyhkeyden. Tällä hetkellä on valta heidän käsissään ja meidän täytyy vaieta. Poika julistetaan nyt Tanskan kuninkaaksi, ja teidän älykkään, etevän sisarenne, jalot herrat, täytyy aluksi suostua hoitamaan holhousta yhdessä minun kanssani. Mutta myöskin tästä täytyy meidän vielä vaieta. Niinkauan kuin ensi rauhattomuus täyttää kaikkien mielet, ei voi odottaa minkäänlaista kannatusta eikä keksiä viisasta neuvoa."
Koko loppumatkan he pysyivät äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina.
"Teidän ehdotuksenne, jalo herttuani, tuntuu nyt minusta hiukan onnistumattomalta", alkoi markkreivi Otto viimeinkin puhua. "Teidän kaunopuheliaisuutenne on tänä sekasorron aikana vain silmänräpäykseksi samentanut minun arvostelukykyni. Onhan kuningasvaali jo aikoja sitten laillisesti vahvistettu, ja jokainen muutos siihen olisi rohkea hyökkäys kansamme oikeuksia vastaan. Minun sisareni, kuningatar, epäilisi varmaankin suuresti sulkea omalta pojaltaan tie valtaistuimelle, kunnianhimosta tulla nimitetyksi hallitsevaksi kuningattareksi. Todellisuudessa hän jää kuitenkin siksi niinkauaksi kuin nuori kuningas on alaikäinen."
"Siinä minä olen samaa mieltä veljeni kanssa", sanoi markkreivi Konrad, joka näytti hiukan nuoremmalta kuin veljensä, ja jonka kanssa hän useammin oli samaa mieltä, joskin hän näytti osoittavan voimaa ja itsenäisyyttä liikkeissään ja kasvonilmeissään. "Me olemme kiitollisia teidän osanottavaisuudestanne sisaremme kohtaloon, jalo herttua", jatkoi markkreivi Konrad, "mutta se on johtanut teidät harhaan. Elkäämme puhuko hänelle niin vaarallisesta ja viekoittelevasta toivomuksesta, joka ei varmaankaan koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä."
"Te olette oikeassa, jalot herrani; se oli vain ohimenevä ajatus", sanoi herttua äkkiä. "Me annamme asioiden kulkea luonnollista latuaan. Sen minkä minä kunnioituksesta teidän korkean sisarenne viisauteen ja harvinaisiin ominaisuuksiin katsoen ajattelin pelastuskeinoksi Tanskalle, ja mitä minä tämän hämmennyksen aikana olen lausunut siitä, jääköön ritarikunniani kautta salaisuudeksi meidän välillemme."
"Se on selvä", vastasi Markkreivi Otto, tarkastaen herttuaa tutkivalla katseella. "Te olette viime viikon aikana erityisesti vaivannut itseänne, ja sekavalla valtioviisaudellanne te olitte melkein panna meidänkin päämme pyörälle. Voisinpa melkein vannoa teillä olleen aavistuksen siitä mitä täällä tulisi tapahtumaan."
Herttua kalpeni, ja ritari Tyko Abilgaard, joka koko matkan kestäessä oli ollut hiljainen ja vaitelias, käänsi äkkiä oriinsa näyttäen kokonaan olevan kiintyneenä sen ohjaamiseen.