"Valitettavasti!" sanoi herttua nopeasti. "Kuka ei olisi tarkannut Tanskan onnetonta tilaa ja sitä kireätä väliä, joka jo kauan on vallinnut kuninkaan ja mahtavan aateliston välillä, aavistamatta ja pelkäämättä pahinta? Oli aika", jatkoi hän, "jolloin minä, niinkuin te tiedätte, otin tehokkaasti osaa Tanskan valtioasioihin. Nuoruuden kokemattomuudessani minä toivoin itse rohkealla toiminnalla ja ase kädessä voivani saada aikaan sisällisen rauhan ja luomaan oikeudenmukaisen hallitusmuodon. Minun yritykseni eivät onnistuneet, ja nyt minä iloitsen siitä, että minä sopimukseni nojalla kuninkaan kanssa ja luopumisvalallani vetäydyin ajoissa syrjään, välttäen siten pienimmänkin epäluulon osallisuudesta tähän kamalaan tapahtumaan. Myöskin oleskeluni teidän luonanne, jalot herrat, yllämainitun kauhean tapauksen aikana pidän minä elämäni onnellisimpana sattumana. Yhdessä teidän ja teidän jalon sisarenne kanssa minä voin ehkä nyt, joutumatta epäluulon alaiseksi, olla avullisena rauhan ja järjestyksen palauttamisessa tässä sekasorron maassa. Tahdon myöskin auttaa kurittamaan sen itsepäisiä ja röyhkeitä aatelismiehiä, jotka nyt tahtovat olla herroina maassa. Me olemme kuitenkin valitettavasti nähneet, että he eivät pelkää väkivaltaisimpiakaan hankkeita, saadakseen omat pikkumaiset pyyteensä toteutetuiksi ja tyydyttääkseen yksityisen kurjan ja typerän vihansa — —"
"Tässä on käteni, jalo herttua Waldemar", puhkesi kreivi Otto sanomaan, ojentaen hänelle sydämellisesti kätensä. — "Teillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus kansaa ja onnetonta kuningashuonetta kohtaan, ja me tahdomme edelleenkin auttaa teitä neuvoilla ja teoilla rauhan ja järjestyksen palauttamiseksi maahan. Elkäämme viivytelkö kauempaa! Minä haluan sisareni luo voidakseni lohduttaa häntä hädässään."
He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat reippaasti Skanderborgin linnan edustalla olevaa leiriä kohti. Täällä heidät pysäytettiin ja heidän täytyi vahdeille ilmoittaa nimensä. Niinpian kuin nämä kuulivat ketä he olivat antoivat he heidän vapaasti mennä. Kun he saapuivat Skanderborgin linnaan, näkivät he alaslasketulla nostosillalla olevan vahvan keihäsmiesvartion. Tässä täytyi heidän nousta alas hevosen selästä ihmispaljouden tähden, joka täytti tien. Tosin siellä täällä väistyttiin noiden kolmen ruhtinaallisen herran tieltä, joiden komeat puvut ja kullalla kirjaillut viitat osoittivat heidän korkeaa arvoaan, mutta usein kuitenkin pidätti tungos heidät, ja heidän aseenkantajiensa täytyi pysähtyä hevosten kanssa kansanjoukon taakse. Kun he sillätavoin hitaasti raivasivat itselleen tietä, kuulivat he kansanjoukosta monta sanaa, jotka ainakin ritari Abilgaard painoi mieleensä.
"Onko kuninkaan murhaajat saatu kiinni?" kysyi eräs porvarismies.
"Pahus heidät tietää!" sanoi toinen. "Kyllä ne miehet varansa pitävät. Ja kuka heidät tuntee? Kaikki olivat munkkipäähineisiin peittäytyneet. He voivat olla vaikka täällä meidän keskellämme. Ei koiraa karvoista tunneta."
"Metsillä on korvat ja mailla silmät, — mitä lumeen piilotetaan, se tulee esiin suojasäällä", sanoi eräs vanha vaimo, kyhmysauva kädessä. "Jos ritari Jon ja drotsi Pietari Hessel saavat heidät kiinni, niin varmasti heidät hirtetään."
"Hirtetään?" huusi eräs nuori mies. "Sanoitteko niin, Dorothea Rakkers! Ne miehet saavat hirsipuun jälestä nuolla sormiaan ja heti suudella hirttonuoraa, jos pääsevät niin vähällä. Ei, ne koirat ruhjotaan ja saavat maata teilillä ja pyörillä. On kyllä totta, että kuningas oli kova mies ja aika kipa hänellä oli hameitten perään, mutta ei häntä siltä olisi tarvinnut tappaa kuin härkää latoon."
"Kun meidän nuori kuninkaamme tulee suureksi, niin kyllä hän kostaa hyvänä kristittynä isänsä kuoleman", sanoi eräs talonpoika.
"Mutta missä hän viipyy? Emmekö me saa nähdä häntä?" sanoi eräs toinen. "Eivät suinkaan ne häntäkin lyöneet kuoliaaksi?"
"Ei, Jumala varjeli hänet siitä", vastasi ensimäinen. "Ne olivat kyllä täällä aikaisin samana aamuna, ennenkuin paholainenkaan oli vetänyt töppöset sorkkiinsa, ja he tahtoivat saada käsiinsä nuoren kuninkaan, mutta hän oli yhtä aikaisin ylhäällä kuin he, ja nähtyään hänet linnanparvekkeella kalpenivat heidän nenänpäänsä valkeiksi, eivätkä he uskaltaneet koukistaa hiuskarvaakaan häneltä. Itse tuo uhkarohkea marskikin alkoi pelätä kun hän kuuli olevansa julistettu lainsuojattomaksi. Ja piru vei heidät kaikki, ennenkuin ehtivät porttia kolkuttaakaan."