Lähinnä kuninkaallisia henkilöitä ratsastivat Brandenburgin markkreivit yhdessä herttua Waldemarin ja hänen drotsinsa kanssa. Heidän jälestään seurasivat kansleri, oppinut Martinus herra, hengellisessä veljeskunnanpuvussaan, niinikään hovimarski, valtakunnan hovimestari, alimarski, ja valtakunnan kaikki neuvosherrat, lukuunottamatta vanhaa Jon Litleä, joka oli pakoitettu jäämään Skanderborgiin, missä taidolla huolehdittiin hänen parantumisestaan. Senjälkeen seurasivat kuninkaalliset henkivartijat, ja kaksitoista passaripoikaa soihtuineen. Ritari Thorstenson ratsasti lukuisan sotamiesjoukon kanssa kulkueen etunenässä, ja drotsi Pietari Hessel ja ritari Pentti Rimordson päättivät kulkueen, suojaten uskollisten, rohkeitten ratsumiestensä kanssa kuninkaallisia henkilöitä molemmin puolin.
Saattue kulki hitaasti ja hiljaisena Viborgia kohti, jonne useiden pysäysten perästä saavuttiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.
Viborgin suuressa tuomiokirkossa oli murhatun kuninkaan ruumis ollut Cecilian yöstä asti kansan nähtävänä. Tänä iltana oli se määrätty pantavaksi kirstuun ja laskettavaksi hautaan.
Kun kulkue läheni Viborgia, katkaisi mestari Martinus ensiksi pitkän ja juhlallisen äänettömyyden, jota hän koko matkan oli noudattanut. Huolimatta maan onnettoman kohtalon tuottamasta surusta, joka lannisti hänen mieltään, tunsi oppinut, isänmaallinen herra niin suuren halun puhella jonkun kanssa, että hän itse hetkeksi unohti sen epäilyksen, joka salaisesti kyti hänen mielessään herttua Waldemaria kohtaan, että tämä olisi kuninkaanmurhaajien salainen johtaja ja suojelija. He olivat joutuneet ratsastamaan vierekkäin, ja kansleri kääntyi herttuan puoleen huomautuksella vanhan Viborgin kaupungin nimestä ja alkuperästä, jonka hän luuli johtuvan eräästä kuningatar Vebescasta tai gootilaisesta Viti kansasta, tai ehkä paremminkin seudun korkeussuhteista ja ikivanhoista uhrilehdoista, sekä pakanallisesta sotajumala Vigistä, niin että kaupungin nimi oikeastaan alkujaan olisi ollut Vigberg.
"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" vastasi herttua hajamielisenä. "Se täytyy teidän oppineena miehenä parhaiten tietää."
Kansleri jatkoi selityksiään ja mainitsi vielä pari olettamusta Vigeristä, Odinin lisänimestä, ja naissankari Vedborgista, joka mainitaan Bravallataistelun Staerkodderlauluissa.
"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" sanoi herttua suuttuneena. "Minä en ymmärrä tuollaisia perin oppineita asioita, enkä myöskään niistä välitä."
"Jos taas katsomme kaupungin vaakunaa", jatkoi kansleri innoissaan, ollenkaan huomaamatta herttuan kärsimättömyyttä, "niin voisi se ehkä vahvistaa niiden arveluja, jotka olettavat, että kaupungin nimi on ennen ollut Vigletsborg, sillä edellytyksellä, että oletamme molempien henkilöiden vaakunassa olevan kuningas Vigletin ja hänen kuningattarensa. Muutamat oppineet ovat luulleet niissä löytäneensä Aatamin ja Eevan seisovina hyvän- ja pahantiedon puu välillään. Mutta, jos vertaamme sitä kaupungin vaakunaan (sigillum senatorum Vibergensis civitatis) niin me huomaamme, että mainitut Aatami ja Eeva, tai kuningas Viglet ja hänen kuningattarensa, ovat kaksi tavallista mieshenkilöä, vanha ja nuori, jotka epäilemättä esittävät kahta tuomaria. Ja minun mielestäni on erinomaisen viisasta ja oikein, että nuorella tuomarilla on vanha ja kokenut vieressään, niinkuin meidän nuori kuninkaamme nyt voi kiittää itseään onnelliseksi onnettomuudessaan siitä, että hänellä kuitenkin on isänsä vanhat uskolliset ja kokeneet ystävät sivullaan."
"Teidän oppineisuutenne, arvoisa herra kansleri, on hänelle erityisen suuri arvoinen", vastasi herttua ivallisesti. "Ja jos te voisitte auttaa häntä keksimään Tanska-sanan oikean merkityksen, niin olisi se varmasti hänelle suureksi avuksi hänen maata ja valtakuntaa hallitessaan."
"Jos me emme johda rakkaan isänmaamme nimeä sanasta Danais, niinkuin vanha historijoitsija Dudo arvelee, vaan isä Saxon olettamuksen mukaan vanhasta Dan kuninkaasta", vastasi kansleri, vaikka hän kyllä huomasi pilkan, "niin tietoisuuden siitä, että voi laskea sukunsa ja syntyperänsä tästä ikivanhasta kuninkaasta, josta maa ja kansa johtavat nimensä, täytyy varmasti herättää suuria, kuninkaallisia ajatuksia nuoren herramme sielussa, ja ne eivät suinkaan ole halveksittavia." Hän vaikeni nyt hiukan tyytymättömänä ja vaipui syviin mietteisiin; sitten hän nyökäytti ikäänkuin hyväksyen ajatukselle, joka samassa juolahti hänen mieleensä.