"Kun minä näen tämän suuren, kauniin kaupungin korkeine valleineen", alkoi hän taas puhella, "silloin vahvistuu, minun uskoni siitä, että kaikkivaltias Jumala edelleenkin pitää kätensä meidän kansamme ja laillisen kuninkaamme suojana. Täältä levisi kristinopin suuri valo kansan keskuuteen, pyhän piispa Popoksen armorikkaiden julistusten avulla. Tuolla Dannernummella vannottiin vanhoille kuninkaillemme uskollisuutta. Täältä rohkeilta viborgilaisilta sai pyhä Knut marttyyri uskollisen avun maankavaltajia ja kapinallisia vastaan. Täällä huudettiin suuri kuningas Waldemar ensiksi kuninkaaksi, ja täältä uskollisilta porvareilta hän löysi avun ja suojan kamalan ja taivaitatärisyttävän Roeskilden verilöylyn jälkeen. Oi, täällä kolmekymmentäkolme vuotta sitten juhlittiin viattomana lapsena samaa kuningasta, jonka verisen ruumiin me nyt saamme nähdä ja saattaa viimeiseen lepoon. Kirotut olkoot hänen murhaajansa — ja ne, jotka ovat tämän onnettomuuden saaneet aikaan! Suokoon Jumala, että he olisivat täällä meidän keskessämme, ja että meidän murhattu herramme ja kuninkaamme voisi aukaista sammuneet silmänsä ja sanoa meille ketä he olivat."
Näin sanoen loi hän herttuaan tarkkaavaisen katseen. Oli alkanut hämärtää, mutta mestari Martinus luuli selvästi huomanneensa levottomuuden ilmeen hänen kasvoillaan.
"Eikö tämä ole teidänkin toivomuksenne, jalosukuinen herra?" kysyi hän, "ja uskotteko te jonkun heistä tai jonkun tähän kauheaan rikokseen osallisen voivan olla niin julkean ja jumalattoman, että hän ei kalpene ja tunne rikollisuuttaan nähdessään murhatun kuninkaan."
Herttua kiinnitti hevosensa ohjia ja vasta saatuaan sen rauhallisesti astumaan, hän vastasi kanslerin tekemään kysymykseen, kuitenkin kääntämättä kasvojaan häneen. "Jos te tuolla tavalla koetatte päästä rikollisten jäljille, herra kansleri", vastasi hän reippaasti, "niin te ette kelpaa inkvisiittoriksi. Sen voitte jättää minun toimekseni, minä etsin heitä kaikkialta, mutta täällä luulen kaikkein vähiten tapaavani heitä. Nuo kirotut murhaajat varovat kyllä tulemasta tänne moiseen tilaisuuteen, jolloin he niin helposti voivat joutua kiinni. Senhän me kaikki tiedämme, että marski Stig on heidän johtajansa. Jos me pitäisimme kaikkia ihmisiä, jotka tässä surujuhlassa kalpenevat tai ovat liikutettuja, osallisina tähän kauheaan tekoon", jatkoi hän, "niin saisimme ensiksi langettaa itsemme ja kaikki maan ja kuningashuoneen uskollisimmat ystävät, sillä kuka voi edes ajatellakaan tuota kauheaa tekoa tuntematta mielensä liikutetuksi ja kiihtyneeksi. Kun minä ja markkreivi kuulimme ensimäisen huhun tästä kreivi Gerhardin luona Kielissä, niin melkein musteni meidän silmissämme. Rajulla marskilla on kyllä kanssarikollisia. — Minä olen lähettänyt vakoojia ympäri maata. Jos te voitte löytää murhaajat ennen minua, niin minä olen teille kiitollinen, herra kansleri! Nuoren kuninkaamme lähimpänä sukulaisena ja luonnollisena suojelijana minä katson olevani lähinnä velvollinen vainoamaan ja takaa-ajamaan heitä."
Oppinut kansleri oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin.
Monine kirkkoineen ja kappeleineen näkyi kaupunki nyt selvästi, ja enemmän kuin kaksikymmentä korkeaa tornia kohosi sieltä taivasta kohti.
"Kuuletteko, Frue-kirken ruumiskellot soivat jo", sanoi kansleri. "Noin soitetaan kohta kaikkialla Tanskan kellotapuleista, ja ettekö te usko, jalosukuinen herra, että ne soivat kuin tuomiopäiväkellot murhaajien korvissa, missä ikinä he lienevätkin?" Hänen näin puhuessaan monistui ruumiskellojen soitto, se tuli yhä voimakkaammaksi ja kaikui kohta kaupungin kaikista kahdestakymmenestä kirkontornista, ja kaikista lähiseudun maakirkoista. Oli jo aivan pimeä, ja ainoastaan poikien kantamat soihdut valaisivat surukulkuetta. Herttua Waldemarin hevonen näkyi pelästyneen kellojen soittoa ja hyppeli levottomana loimuavien soihtujen valossa.
"Ei, mutta kuulkaapas vain tuota pientä kelloa harmaaveljesten kirkonpäädyssä tuomiokirkon takana, kylläpä se helähtelee kirkkaasti ja muita kimeämpänä, vaikkei sillä olekaan tornia, jossa heiluisi!" sanoi nyt mestari Martinus herttualle, joka oli hengästynyt tulisen ratsunsa ohjaamisesta. "Harmaaveljesraukat!" jatkoi kansleri, "he soittavat kovin kiihkeästi tänä iltana. Ehkä he tahtovat osoittaa, ettei heillä ole minkäänlaista osallisuutta siihen minkä heidän vaippansa saivat peittää Finnerupin ladossa."
Herttua ei vastannut, vaan kääntyi drotsinsa puoleen. "Emmekö me kulje Pyhän Mogenin portin kautta?" kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.
"Ei, armollinen herra! Sen kautta kuljetaan Aalborgin tietä tullessa", vastasi ritari Abilgaard. "Tässähän meillä onkin jo oikealla puolella Söen ja Borrevold. Me kuljemme pyhän Mikaelin portin kautta, ja pyhän Mikaelin katua pitkin tuomiokirkkoon."