"Sinä olet oikeassa, Tyko. Tuo kirottu kumina on aivan hervaissut minut. Eikö juuri Pyhän Mogenin portista ole kerrottu tuo typerä taru?"
"Aivan oikein, herra!" vastasi ritari hymyillen, "kuparihevosesta, joka helähtää maan alla joka kerran kun sota syttyy maassa. Sen lorun minä jo mekossa käydessäni kuulin imettäjältäni."
"Kätketty hevonen pyhän Mogenin portin alla on kaupungin ikivanha suojeluskuva", tarttui mestari Martinus vakavana puheeseen. "Sanotaan ettei ainoakaan isänmaan kavaltaja tai vihollinen ole jäänyt eloon sen helähdyksen kuultuaan."
"Sepä vasta helkkaria!" huudahti ritari Abilgaard teennäisen iloisesti. "Vahinko vain, ettei pyhällä Mikaelilla ole samanlaista hevosta porttinsa alla, muuten me voisimme heti saada varman todistuksen siitä olemmeko kaikki yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin oppinut herra kanslerimme?"
"Pyhä Mikael ei varoita", vastasi kansleri, "hän singahuttaa säihkyvän miekkansa kirotuita vasten. Te näette hänen kuvansa tuolla portin yläpuolella, hyvät herrat!"
Kulkue ratsasti jo holvatun portin läpi, ja soihdut valaisivat rautaista ritaripatsasta, joka seisoi portin yläpuolella jalka lohikäärmeen selällä, ja pitkä, säihkyvä miekka kädessä. Miekka oli kullattu ja välkkyi tulisoihtujen loimutessa voimakkaasti herttuan pään yläpuolella. Hän katsahti ylöspäin, ja hänestä tuntui niin kuin patsas liikkuisi ja kasvaisi kahtavertaa korkeammaksi. Hän kannusti hevostaan ja ajaa karahutti pimeään porttiholviin.
"Jos en olisi tiennyt sen olevan rautapatsaan", kuiskasi hän drotsilleen, "niin olisin voinut vannoa sen olevan elävän ja Marski Stigin haamun".
Saattue kulki nyt hitaasti pitkin leveää pyhän Mikaelin katua tuomiokirkkoon. Kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kadut olivat täynnä kaikensäätyistä kansaa, mutta kaikkialla vallitsi sellainen hiljaisuus kuin olisivat elottomat olennot katselleet surusaattuetta. Lähestyttiin suurta, valaistua kirkkoa, jonka mahtavat malmikellot syvällä, kumealla äänellään kaikuivat ylinnä muita. Kirkkoa ympäröivällä aukealla paikalla laskeutui surusaattue hevostensa selästä tuomiokapitulin huoneen edustalla, ja nyt lähti saattue eteenpäin samassa järjestyksessä kuin se oli tullutkin, mutta jalan, mustaa verkaa pitkin, joka ulottui avonaiselle kirkonovelle asti.
Korkealla, mahtavalla kirkolla oli kaksi tornia ja neljä sivukappelia, ja oli se samassa kunnossa kuin silloin, kun kahdennellatoista vuosisadalla Niilo kuningas oli laajentanut sen ja piispa Nikolai täydentänyt. Astuttiin sisään kirkkoon ja kulettiin pääkäytävää pitkin kaikkien neljän kappelin ohitse, joissa kynttilöitä paloi neljänätoista alttarilla. Vasemmalla kädellä kirkon pohjoispuolella oleva, kaupungin suojeluspyhimyksen, Pyhän Kieldin kappeli varsinkin oli komeasti valaistu, siellä paloi yötä päivää valo pyhän Kieldin kullatun arkun alla, joka riippui kullatuista ketjuista holvikatosta; täällä nähtiin myös ohimennen murhatun Sven Grathen ruumisarkku. Saattue pysähtyi, ja viimeiset eivät olleet vielä ehtineet kirkonportista, kun jo etummaiset seisoivat pääalttarin luona. Murhatun kuninkaan vaakuna, jota kaksi leijonaa ja kaksi kruunua koristi, oli puoleksi verhottu pitkään, mustaan harsoon, ja kaksitoista vahakynttilää valaisi sitä. Täällä seisoi kaniikkien [kaniikki, tuomiokirkon palveluksessa oleva pappi] esipappi juhlapuvussaan kahden muun papin kanssa, ynnä arkkidiakooni [arkkidiakooni, korkea hengellinen herra], kanttori ja kaksitoista kaniikkia. Soihdut kädessä he lauloivat juhlallista Reqviemiä [surulaulu], suuren lyijyllä katetun tammikirstun ääressä, jonka kannella oli kuningas Eerik Kristofferinpojan suuri miekka hopeaisen sakramenttirasian vieressä, joka seuraisi häntä hautaan, kun hän ei ollut voinut nauttia sitä ennen äkkinäistä ja väkivaltaista kuolemaansa. Rasian kannella oli latinankielinen kirjoitus: "Panis adest veras domini sponsalia vitae." [Tämä on totinen elämän leipä, Herran huomenlahja.]
Kun sielumessu oli laulettu, ja kaniikkien esipappi oli pitänyt lyhyen puheen, kohotti hän kirstunkantta, ja asetti sakramenttiasian ruumiin yhteenliitettyjen käsien väliin. Jokainen, joka tahtoi nähdä kuninkaallisen ruumiin, voi nyt astua lähemmäksi. Vain muutama astui niin lähelle, että voi sen nähdä, niiden joukossa oli nuori Eerik-kuningas. Hän kumartui ääneti isänsä ruumiin ylitse, laski kätensä hänen veriselle rinnalleen, lausuen pari sanaa, joita ei kukaan kuullut. Senjälkeen hän vetäytyi takaisin ja peitti itkevät kasvonsa suruvaipallaan. Kun ei kukaan enää lähestynyt kirstua ruumista katsomaan, sulki esipappi taas kirstunkannen ja laski miekan takaisin sen päälle, senjälkeen nostivat kaniikit kirstun ja kantoivat sen surusaattueen etunenässä pääalttarin taakse, jossa he laskivat sen holvattuun, kyynärän verran maasta koholla olevaan hautaan. Koko ajan kuului maanalaisesta holvikirkosta aivan haudan alta syvä, juhlallinen surulaulu. Nyt heitti esipappi kolme lapiollista hiekkaa kirstulle, lausuen kuuluvalla äänellä kristillisen kirkon tavallisen hautauskaavan. Senjälkeen julisti hän kansalle, että petetty ja murhattu kuningas viisi vuotta ennen äkillistä kuolemaansa, ikäänkuin omituisen aavistuksen valtaamana, oli tehnyt lahjoitukset tälle tuomiokirkolle sielumessujen ja yöjumalanpalveluksien pitämiseksi sielunsa puolesta tuomiopäivään asti. "Se surulaulu, joka hänelle täällä nyt kaikuu, ei koskaan vaikene!" sanoi hän. "Joka yö kohoaa täältä rukous ja laulu maan syvyydestä kohti Kaikkivaltiaan valtaistuinta! Öin ja päivin me rukoilemme täällä murhatun kuninkaamme sielun puolesta kuningasten kuningasta, anoen, että kuningas Eerik Kristofferinpoika on viimeinen tanskalainen kuningas, joka sortuu petturin ja murhaajan käden kautta. Herra armahtakoon voideltunsa sielua! — Voi, voi kuningasmurhaajia!"