Tähän huutoon yhtyivät kaikki kaniikit ja useat seurueesta, joiden joukosta nuoren Eerik kuninkaan ääni kaikui niin voimakkaana, että se hämmästytti kaikkia, ja maanalaisessa kirkossa toisti näkymätön surukuoro kolme kertaa sen huudon.
Mestari Martinus katseli terävästi tutkivin katsein juhlallisuuden kestäessä kaikkia ympärillään olevia kasvoja, pidellen yhteenliitettyjä käsiään rinnallaan ja ollen itse syvästi liikutettu. Muutamissa kasvoissa hän näki syvän liikutuksen kuvastuvan, mutta monet seisoivat kylminä ja välinpitämättöminä, ja muutamissa hän huomasi ilkkuvaa uhkaa, joka kauhistutti häntä. Herttua ja hänen drotsinsa käänsivät kasvonsa pois hänestä ja näyttivät kiinnittävän huomiotaan Pyhän Kieldin kappeliin. Mutta kun holvikirkosta kuuluva laulu kaikui heidän jalkojensa alta, ja syvä valitushuuto kajahti kirkon holvissa, nojausi herttua miekkaansa ja siveli kädellään otsaansa, ritari Abilgaardin nopeasti kuiskatessa pari sanaa hänen korvaansa. Samassa kuului tukahutettu huudahdus, ja syntyi levottomuutta ihmisjoukossa kirkonovella, josta kannettiin joku tainnoksiin mennyt ulos.
Nyt poistui surusaattue hitaasti kirkosta. Drotsi Pietari oli hautajais-juhlallisuuksien ajan seisonut liikkumatonna erään pilarin luona kuorissa, kädet paljastetun miekkansa kahvalla, jota hän piteli terä ylöspäin, niinkuin evankeliumia luettaessa. Tässä hartaassa asennossa, joka merkitsi, että ritari oli valmis suojelemaan totista, pyhää uskoa, oli hän hiljaisuudessa rukoillut murhatun kuninkaan sielun puolesta, sekä myöskin Tanskanmaan, ja sen nuoren kuninkaan tulevaisuuden edestä. Kun saattue poistui kirkosta, huomasi hän kookkaan naishenkilön, yksinkertaisessa, mustassa porvaristytön puvussa ja musta päähine kasvoillaan, polvistuvan yhteenliitetyin käsin pääalttarin eteen, jossa hän näkyi hartaasti rukoilevan, huomaamatta ollenkaan mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaunis, ylevä vartalo muistutti hänelle sitä, joka hänelle oli rakkain kaikista Tanskan naisista, ja huolimatta tytön porvarillisesta puvusta ja siitä mahdottomuudesta, että Inge neiti voisi olla täällä, jäi hän kuitenkin seisomaan kuin unelmiin vaipuneena. Sitten vasta kun kookas porvaristyttö nousi poistuakseen, hän huomasi surusaattueen jättäneen kirkon, ja alttarikynttilät sammutetuiksi. Hän pisti miekan tuppeensa ja astui hitaasti tyttöä vastaan. Hänen pysähtyessään tytön eteen tyhjällä kirkonkäytävällä, jota Kieldin kappelin kynttilät vain heikosti valaisivat, säpsähti tyttö, ja näytti pelästyvän tätä tapaamista, ja koetti välttää häntä.
"Inge, jalo neiti Inge, tekö olette täällä", sanoi hän, "oi, elkää pelätkö minua, mutta sanokaa mitkä tärkeät syyt toivat teidät tänne! — Olisivatko meidän rukouksemme yhtyneet kuningashaudan ja Jumalan alttarin välillä, tänä isänmaan suurena surunpäivänä?"
"Drotsi Pietari Hessel!" vastasi kookas neito, jääden seisomaan. "Täälläkö siis meidän täytyy tavata ehkä viimeisen kerran tässä maailmassa! — No niin, minä en tahdo peittää teiltä kasvojani. Te ette tuomitse minua väärin, vaikka minä tänä hetkenä olisinkin teille arvoitus." Hän työnsi huivinsa syrjään, ja drotsi Hessel näki minkä rakas tuttu ääni jo oli hänelle sanonut: ylpeä Inge neito seisoi hänen edessään. Hänen kasvoillaan oli syvän surun ilme, mutta sen lievensi hurskas ja luottavainen katse, joka samalla osoitti lujaa ja voimakasta tahtoa.
"Taivaan Jumalan nimessä, mitä teille on tapahtunut?" huudahti drotsi Pietari kauhistuneena. "Mitä te puhutte, näenkö minä teidät viimeisen kerran? — Mitä te aiotte tehdä jalo Inge neito? Miksi te olette täällä yksinänne? Missä on teidän isänne?"
"Elkää kyselkö, drotsi Pietari! Minä en voi, enkä tohdi vastata teille. Ritarillisen kunniasananne kautta luvatkaa minulle, että ette seuraa minua kymmentäkään askelta tästä pyhästä huoneesta, ja että te ette kahteenkymmeneenneljään tuntiin ota selkoa minne menen."
"Jumalani, kuinka voitte uskoa minun tahtovan vakoilla teitä?"
"Muistakaa kuka minä olen, ja te ymmärrätte minut. Niin paljon vain minä voin sanoa teille: minä täytän raskaan, mutta tärkeän velvollisuuden. Minä jätän tämän onnettoman maan. Jumala yksin tietää koska taas jälleen sen näen, mutta täällä vain on sieluni ja sydämeni kotonaan. Minun täytyy sanoa vielä yksi asia teille", jatkoi hän, ääni liikutuksesta väristen, "minä sanon sen omaksi puolustuksekseni, ja rauhoittaakseni teitä minun täytyy se sanoa teille — ja minä tiedän teidän uskovan minun sanani tosiksi: minun onneton isäni oli Flynderborgissa pyhän Cecilian yönä."
Drotsi Pietari huomasi miten vaikeaa hänen oli sanoa nuo sanat. Häntä kauhisti tuo kamala ajatus, joka sen alla piili, mutta samalla hän tuli iloiseksi. "Armias Jumala olkoon kiitetty!" huudahti hän. "Vastaanottakaa minun ritarisanani, jalo Inge neito. Minne te matkustanettekin, sinne seuraa minun sieluni teitä, mutta minun silmäni ei urki teidän matkojanne, seuratkoon teitä kuka tahansa. — Me seisomme täällä omituisessa tienhaarassa", jatkoi hän syvän liikutuksen valtaamana, "ja minä tunnen, että meidän täytyy erota joksikin aikaa. Mutta Jumalan ja vapahtajan nimessä, joiden edessä me täällä seisomme, minä vielä toivon näkeväni teidät. Te olitte minun lapsuusmorsiameni, neiti Inge! Meidän enkelimme Jumalan valtaistuimen edessä ovat yhdistäneet meidän lapsensielumme ennenkuin ne näkivät ja tunsivat toisensa. Jos te ette tahdo tai ette voi tulla minun omakseni ja morsiamekseni silloin kun tämä maanjäristys on lakannut, ja Tanskan valtaistuin taas on turvattu — niin, minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, että drotsi Pietari Hessel jää elämänsä loppuun asti vanhaksipojaksi, mutta ei ikinä unohda lapsuudenmorsiantaan. Elkää vastatko minulle jalo, ylevä Inge! Elkää yhdellä sanalla musertako elämäni ihaninta toivetta! — Minulla on tärkeä tehtävä toimitettava tässä maailmassa. Minä tunnen itselläni Jumalan kiitos olevan siksi paljon voimia ja rohkeutta, että voin sen uskollisesti täyttää, suurintakin kaipausta tuntien, mutta teidän kanssanne katoaa päivänpaiste elämästäni, ja raaka hedelmä jää kylmänä ja värittömänä jälelle. Elkää riistäkö minulta ihanaa toivoa! Mutta, jos te voitte sen elähyttää yhdellä sanalla, niin tehkää se! Sanokaa tuo voimakas sana, ja minun rohkeuteni on kymmenenvertaa suurempi, ja minun voimani kymmenenkertaa väkevämpi ja virkeämpi toteuttamaan tuota ajatusta, jossa meidän sielumme kuitenkin ensi kerran yhtyivät. — Inge, rakkahin, Inge, voisitko joskus vielä rakastaa minua?" Näin sanoen hän tarttui Ingen käteen ja katseli häntä katseella, josta voimakkain rakkaus hehkui.