Hän ei vetänyt pois kättään. "Minä rakastan sinua, lapsuuteni sulhanen!" vastasi Inge syvästi liikutettuna. "Niin, ja vieläkin enemmän, minä rakastan sinua niin suuresti, että sittenkin, vaikka minä en näkisikään sinua näillä silmillä, minä voin säilyttää sinun kuvasi siksi kunnes me tapaamme siinä suuressa isänmaassa, jossa ei vallitse minkäänlaista riitaa ja eripuraisuutta, ja jossa ei mikään voima voi yhdistyneitä eroittaa. — Mutta minä olen tytär, drotsi Pietari!" jatkoi hän ja peräytyi, "minä olen onneton lapsi — Teidän täytyy — teidän täytyy olla sen miehen vihollinen, joka antoi minulle elämän. — Tehkää Jumalan nimessä velvollisuutenne! Elköön minun tähteni ainoakaan ajatus johtako teidän silmäänne totuuden ja oikeuden tieltä! Jääköön kaikkivaltiaan määrättäväksi tapaammeko me enää tässä maailmassa!"
"Me tapaamme varmasti toisemme ylevin, rakkahin Ingeni! Armias Jumala ei eroita meitä!"
"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, joka on kaikkitietävä. Hyvästi, lapsuuteni sulho, hyvästi! — Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä olkoon sinun ja isänmaan kanssa! Kaikkivaltias Jumala olkoon meille kaikille armollinen! Hyvästi!"
Näin sanoen hän peitti kasvonsa hunnullaan ja katosi hämärään kirkonkäytävään.
Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata häntä. Hän seisoi kuin kiinninaulattuna kirkonlattiaan, ja hänestä tuntui kuin olisi tuo synkkä, painostava henki, joka leijaili hänen isänmaansa yli, nyt äkkiä riistänyt kaiken ilon hänen elämästään. Mutta hän tunsi kuitenkin samalla omituisen surumielisellä ilolla, että tämä jäähyväishetki oli näyttänyt hänelle välähdyksen siitä autuudesta, jota ei mikään ero eikä mikään voima maailmassa voisi riistää häneltä. Hän oli seisonut kauan ja tuijottanut lattiaan upotettua hautakiveä; nyt kohotti päänsä kuorin oven yläpuolella olevaa Kristuksen kuvaa kohti, ja Kieldin kappeliin virtaavassa valossa hänestä tuntui niinkuin alaskumartuva vapahtajankuva olisi ollut kirkastettu. Samassa hän tunsi voimakkaan rautakäden lyönnin olkapäällään. Hän kääntyi valaistua hautakappelia kohti, ja kookas, rautapanssariin puettu mies seisoi kypärän silmikko suljettuna hänen edessään.
"Me tapaamme toisemme, drotsi Pietari Hessel, me tapaamme!" kajahti syvä, voimakas ääni hänen korvaansa. "Jos te olette se ritari, joka on asetettu lapsivaltaistuimen vartiaksi — hyvä on — puolustakaa siis sitä, jos voitte! Te olette nähnyt sen miehen, joka on vannonut kumoavansa sen tai sortuvansa itse."
"Haa, Stig-marski, kuningasmurhaaja!" huudahti drotsi Pietari paljastaen miekkansa. Mutta samassa sammutettiin yhdellä kertaa kaikki pyhän Kieldin kappelin kynttilät, jotka yksin olivat valaisseet kirkon. Voimakas sankarivartalo oli hävinnyt, ja drotsi Pietari hapuili yksin, paljastettu miekka kädessään pimeässä kirkossa.
KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
Puoli tuntia senjälkeen kun Inge-neito oli Viborgin tuomiokirkossa, murhatun kuninkaan hautajaisissa, jutellut drotsi Pietarin kanssa, hän isänsä mukana, porvarilliseen salapukuun pukeutuneena, kulki kaupungista St. Mogensportin kautta. Paljon oli matkustajia samalla tiellä. Mutta ennen keskiyötä nuoren kuninkaan käskystä kaupungin kaikki portit suljettiin. Herttua Waldemar ja ritari Abildgaard olivat seuranneet surusaattoa kirkosta. Vanha Borrevoldin linna oli järjestetty kuninkaallisen perheen ja seurueen asunnoksi. Kuningatar ja nuori kuningas pitivät myöhään yöhön saakka lukittujen ovien takana neuvottelua Brandenburgin markkreivin, kansleri Martinuksen ja drotsi Pietarin kanssa, joka viimemainittu oli rientänyt kirkosta tuoden sen tärkeän uutisen, että itse marski Stig oli Viborgissa ja luultavasti ollut myös kirkossa hautajaismenojen aikana. Varovaisuuden nimessä oli mitä vakavimpia määräyksiä annettu. Borrevoldissa vartioitsivat käytävää kuninkaallisten suojiin ritari Thorstenson ja Pentti Rimårdson kuninkaan henkivartijoiden kanssa. Panssariasuisia ratsumiehiä ja jalkasotureita olivat linnan käytävät täynnään. Viborgin uskollinen porvaristo oli asestettu, ja kanslerin neuvon mukaan sekä nuoren kuninkaan käskystä pantiin heti koko kaupungissa toimeen ankara kotitarkastus, jolloin jokainen epäilyttävä henkilö otettiin kiinni ja vangittiin.
Keskiyö oli ohi. Herttua Waldemar asteli levottomana edestakaisin makuuhuoneessaan, joka sijaitsi linnan Viborginjärveen päin kaartuvassa itäisessä kylkirakennuksessa. Matka, sekä kiduttavat hautajaisjuhlallisuudet olivat rasittaneet häntä tuntuvasti. Kanslerin lauseet kaupunkiin tultaessa, ja hänen tutkiva katseensa kirkossa, olivat herättäneet herttuassa levottomuuden, jota hän turhaan koettu masentaa. Tätä mielialaa kiihoittivat vielä enemmän ne tärkeät toimenpiteet linnassa, jotka eivät välttyneet hänen silmältään. Kaikkialta, niin linnanpihalta kuin huoneittensa eteiseltä käytävältä, hän kuuli asestettujen soturien askeleita. Vaikkakin niinhyvin häntä itseään kuin hänen drotsiaankin kohdeltiin mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja kuninkaallisella komeudella, tuntui hänestä kuitenkin kuin hänen jokaista askeltaan vartioitaisiin, eikä se lukuisa kunniavartio, joka oli asetettu hänen ovensa eteen, miellyttänyt ensinkään häntä. Hän oli lähettänyt Tyko Abildgaardin kaupungille hankkimaan hänelle tietoa siitä, mitä alituinen asemelu kaduilla merkitsi. Ritari Abildgaard oli ollut poissa yli tunnin eikä ollut vielä palannut. Vihdoinkin aukeni ovi ja tuo nuori herra astui hengästyneenä sisään.