"No, mitä on tekeillä?" — kysyi herttua. — "Onko koko kaupunki kapinassa?"
"Eipä juuri. Mutta täällä näyttää arveluttavalta," — vastasi ritari Abildgaard levottomana. — "Marskia sekä hänen ystäviään etsitään kaikkialta. Minut on pidätetty kolme kertaa, ja teidän nimenne tuskin taisi minut mahdillaan vapauttaa."
"Onko marski saatu kiinni?" — kysyi herttua nopeasti
"Ei, herrani; nyt väitetään hänen olleen jo porttien ulkopuolella ennenkuin ne suljettiin. Se mies kyllä tietää, mitä tekee. Mutta en minä kuitenkaan voi käsittää, mitä tehtävää hänellä oli tänään täällä."
"Se on helppo ymmärtää", vastasi herttua. — "Hänen on kai tärkeätä tietää kansan mieliala. Suurta surua ja valitusta minä en huomannut. Saattueessa en nähnyt talonpoikia enkä porvareitakaan."
"Mutta nyt on tuuli kääntynyt herrani! Kuningattaren ja nuoren kuninkaan näkeminen on saanut joukon mielenmuutokseen. Nyt teidän sietäisi kuulla, miten ne ärisevät vihoissaan hurjapäistä marskia ja hänen ystäviään vastaan, sekä kuinka ne ihastelevat kuningasvainajaa, valitellen hänen kuolemaansa, nuo typerät narrit! Nytpä saamme nähdä, eivätkö Reimar von Zweter ja muut saksalaiset runoniekat kuitenkin olleet oikeassa, sekä eikö Eerik Silmänräpyttäjästä tule suuri mies haudassaan. Niinhän aina käy tässä maassa: kun se villieläin, jota kaikki ajoivat, vihdoinkin on kaadettu, niin sen pahimmatkin viholliset seisahtuvat kuin ämmät vaikertamaan hirmutapausta, ikäänkuin sen osaksi olisi tullut häpeällinen vääryys, ja he ihailevat sitä sen mahtavien kynsien takia, jotka eivät enää voi heitä raastaa paloiksi. Tuo liukas tuuliviiri, Myndenborgin Lave-ritari, kuuluu olleen täällä marskin mukana; hänen väitetään pyörtyneen kirkossa sekä esiintyneen hautajaisten aikana mielipuolen tavoin. Onneksi hän on hävinnyt. Jos hänet olisi saatu kiinni, olisi hän hyvin voinut paljastaa meidät kaikki."
"Meidät?" — kertasi herttua, vaihtaen äkkiä tuttavallisen äänensävynsä kylmään ja ylpeään käskijänääneen. — "Muista, kenen kanssa puhut, Tyko! Mitä tekemistä minulla on salaliittolaisten kanssa? Pidä sinä vain huoli itsestäsi! — Mitä mielessäsi liikkuu? Noitten lauseittesi jälkeen minä tahdon neuvoa sinua pitämään huolta turvallisuudestasi. Elä luota minun nimeeni! Jos et voi minun tavoin pestä käsiäsi sekä vannoa, ettei sinulla ole osaa ei arpaa siinä, mitä on tapahtunut, niin minä en voi sinua auttaa. Minä jään nyt tänne nuoren kuninkaan luokse, hänen lähimmäksi ystäväkseen ja suojelijakseen. Minulla ei ole mitään tekemistä Stig-marskin tai hänen kätyriensä kanssa. Minä en tiedä kerrassaan mitään — enkä tahdokaan tietää — siitä viimeisestä, Möllerupissa pidetystä salakokouksesta, josta yhä puhutaan tunnettuna asiana, ja josta sinulla väitetään olevan täysi selko."
"Mutta, armollinen herra", — vastasi ritari Abildgaard hämmästyneenä — "eihän teillä ollut mitään sitä vastaan, kun annoitte minulle luvan matkaan, ja vaikka ette nimenomaan antanut minulle mitään viestiä mukanani niin ymmärsimme kuitenkin vallan hyvin toisemme. Mitä minä lupasin teidän nimissänne, siitä en koskaan ole epäillyt teidän aikovan peräytyä —"
"Mitä sinä olet luvannut, sen täyttämisestä sinä itse saat pitää huolen! Minä en ole mitään luvannut, jota en uskallan lausua julki koko maailmalle. Mitä lupasin ja vannoin kuningasvainajalle Sjöborgin sovinnossa, sen olen kirjainta myöten täyttänyt. Sen hetken jälkeen en ole askeltakaan ottanut valtakunnan ja kruunun vahingoksi; ja kuitenkaan minuun ei täällä ensinkään luoteta. Täällä minun täytyy tyytyä nöyräselkäisiin palvelijoihin, sekä liiankin runsaaseen kunniavartioon, kun sensijaan markkreivit ja drotsi Hessel kutsutaan salaiseen neuvotteluun. Mutta minä olen näyttävä pian noille kunnon herroille, kuka nyt maalain mukaan on kuninkaan holhooja ja valtion esimies! Minä olen näyttävä noille pöyhkeille kapinoitsijoille, etten minä ole mies, joka vastoin valaansa ja velvollisuuttaan suojelee majesteetinloukkaajia ja kuninkaanmurhaajia!"
Ritari Abildgaard seisoi kuin salaman lyömänä. "Jalo herttuani!" — hän sanoi. — "Leikkiä kai laskette? Ette kai työnnä hädässä luotanne uskollisimman ystävänne kättä, hänen, joka teidän tähtenne on pannut elämänsä alttiiksi? Ette kai käyttäne minua, joka uskollisena jaoin kanssanne hädän ja vankeuden vaivat, suurten suunnitelmienne välikappaleena, tikarina, jonka huoleti annatte joutua rikotuksi, kun ette sitä enää tarvitse? Jos se on ruhtinaan ystävyyttä, niin olinpa tyhmin houkka uskoessani, että purppura verhoaa ylpeyttä ja ylevyyttä."