Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

"Tyko!" — vastasi herttua äänenpainolla, jossa värähti hetkellistä liikutusta, sekä ylpein, mahtavin käskijänkatsein. — "Elä sekoita porvarillisia käsitteitäsi ystävyydestä ja ylevyydestä siihen suureen ajatusketjuun, joka yhdistää minun ruhtinas-elämäni Tanskan valtaistuimeen! Olethan lapsuudestani asti ollut uskottuni, etkä vielä kuitenkaan osaa eroittaa ajatusta ja sanaa toisistaan. Luuletko, että tämä käsi koskaan saastaisena ja alhaisesti voisi musertaa sen uskollisen, toimeliaan nuoruusystävän, joka puhui ja toimi silloin kun minun täytyi vaieta ja nukkua? Opi kunnioittamaan ruhtinastasi! Ei hän lakkaa olemasta ystäväsi, kuinka tyly vihollinen hän, korkeampien tarkoitustensa takia, näyttääkin olevan. Jos olet minun kanssani tullut tuntemaan, mitä merkitsee elää suuren ja mahtavan aatteen eteen, niin tiedät myöskin, että kaikki ne pikkumaiset porvarilliset hyveet, joita kutsutaan ystävyydeksi, uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi ja ties miksi kaikeksi, ovat itse asiassa kuitenkin koristeltuja nukkeja, joita vain hengeltään ja valtiotaidoltaan lapsen kannalla oleva pitää kunniassa, mutta jotka täysivaltainen käskijänhenki tarpeen tullen pelottomasti musertaa, kun hän lastenlelujen hajoitetuista aineksista voi muovata itselleen muodot sitä suurta ajatuskuviota varten, jonka eteen hän elää ja toimii. Jos minua ymmärrät, Tyko, niin näytä nyt, että tunnet ja kunnioitat sitä mahtavaa henkeä, jonka kehitysketjuun itsesi liitit ja jonka vierellä saat kerran seistä, kun minä olen saavuttanut päämääräni, ja sinä olet ollut kyllin voimakas pysyäksesi minun lentoni mukana! — Pakene! Pakene tänä yönä! Syytä itseäsi pakosi kautta ja ilmaise siten, mitä et kauemmin voi hyödyksesi salata! Minä tuomitsen sinut kaikkien syyllisten mukana suojattomaksi, — minä vainoon sinua ankarasti ja väsymättä niin pian kuin olen siihen kuninkaan holhoojana ja tämän valtion esimiehenä pakoitettu. Mutta jos sinussa elää suuri henki, kuten minä uskoin, niin et sinä tämän takia vihaa etkä epäile minua. Ja kun vainon aika on mennyt, niin sinä olet näkevä, ettei herttua Waldemar ollut itsekäs ja uskoton ystävä, ja ettet sinä ollut herkkäuskoinen houkka, kun uskoit purppuran verhoavan ylpeyttä ja ylevyyttä!"

"Nyt minä ymmärrän teidät, jalo herrani, ja ihailen teitä", — vastasi viekas ritari ja kumarsi syvään, — "vaikka minun nyt täytyykin paeta teitä kuin peljättävää tuomaria. Mitä minä olen toiminut salassa teiltä, se ei saa heittää varjoakaan teidän kunniallenne. Te seisotte puhtaana ja jalona lapsen valtaistuimen vierellä ja voitte häpeilemättä tuomita ystäviänne. Hyvä! Minä pakenen, — minne, sitä en uskalla teille sanoa; mutta siellä, Pohjolassa, missä Stig-marskilla on mahtava suojelija valtaistuimella, siellä saa turvaa myös hänen vainottu ystävänsä. Voikaa hyvin, jalo herttua! Teidän drotsinne poistuu heti! Elkää säälikö paatunutta syntistä, kun hän on päässyt tarpeellisen välimatkan päähän! Mutta muistakaa kuitenkin, että me kaikki olemme syntisiä, ja antakaa tilinteon hetkellä armon käydä oikeudesta!"

Näin puhuttuaan hän meni erääseen sivuhuoneeseen ja palasi kohta takaisin sangen sieväksi puotineitsyeksi pukeutuneena. Hän niiasi herttualle ja matki hullunkurisesti sellaisen tytön ilmeitä. "Armollisin herra!" — sanoi hän juutilaisen talonpoikaistytön äänensävyllä, — "minä olen viaton, kaino tyttölapsi. Minä en tiedä yhtään mitään, miten olen joutunut tänne niin ylhäisen nuoren herran luo. Säästäkää minun hyvettäni ja kunniaani, ja sallikaa minun päästä pois tästä vaarallisesta paikasta, niin ettei yksikään jumalaton maailmanlapsi saa syytä uskoa jotakin pahaa minusta! Tunnettua kyllä on, että te olette minulle ja minun kaltaisilleni vaarallinen herra, ja teidän kunniavartionne ei varmaankaan ihmettele, että minä peitän kainot kasvoni heidän edessään. Kiitos, armollisin herrani, niin suuresta lempeydestänne! Teidän tähtenne minä nyt piiloudun ihmisten katseilta joksikin ajaksi. Elkääkä te olko tuntevinanne minua. Mutta minä olen hoitava uskollisesti teidän omaanne, ettekä te varmaankaan työnnä pois nöyrän palvelijattarenne kättä."

"Narri, onko nyt aikaa ilveilyyn!" — lausui herttua, avaten käytävään vievän oven. — "Hyvää yötä, lapsukaiseni!" — sanoi hän sitten ääneen, niin että vartiat kuulivat sen, ja taputti valepukuista neitsyttä poskelle avoimessa ovessa. — "Riennä nyt tiehesi! Nämä kunnon soturit eivät sinua mitenkään loukkaa. Muista vain, ettet vasta naima-ajatuksissa kulkiessasi unhoita eroitusta myymälän ja ritarisalin välillä!"

Miehevät vartiosoturit hymyilivät salaa oven takana ja antoivat tuon sangen kookkaan puotineitsyen ilman epäluuloa hiipiä ohitseen.

Herttua sulki oven ja heittäytyi synkkänä ja mietteliäänä eräälle tuolille.

"Pakene, kurja turmanlintu!" — mutisi hän. — "Pidä nyt varasi, että löydät suojapaikan! Tuskin suoriudut ehein siivin."

Vähän senjälkeen hän meni levotonna ikkunaan, sillä hän luuli kuulevansa huutoja. — "Ottakaa kiinni hänet! Hän on naamioitu petturi!" — huusi kova ääni kadulla, ja sitten kuului suurta huutoa ja melua, joka kuitenkin pian häipyi toisille kaduille.

Oli kuin ero läheisestä nuoruudenystävästä sekä pelko hänen kohtalostaan olisi saanut herttuan alakuloiseen mielentilaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan. "Hm!" — hymähti hän itsekseen ja mitteli ylpein askelin lattiata, — "kun vanhan ajan sankarit virittivät tulta pääskysen siipien alle, siten saadakseen valloitetuksi kaupungin, mitä ne silloin välittivät pikkulintujen vaikerruksista!" Hän heittäytyi jälleen tuolille ja vaipui syviin ajatuksiin. Sjöborgin vankeusajan jälkeen, jolloin hän usein synkissä mietteissään oli jutellut koko yön ruumispöllönsä ja kuolleen ystävänsä kanssa, hän usein puheli itsekseen ääneen salakammiossaan, ja sellainen huhu kulki rahvaan kesken herttuasta, että hän oli mahtavien henkien kanssa liitossa. "Niin kauas pääsin!" — jatkoi hän synkkiä mietteitään. — "Ensimäinen suuri askel on otettu! Tarvitaan rohkeutta seuraavaan — tie on verinen ja liukas —; hm, mutta enhän minä kättä liikauttanut, ei sanaakaan livahtanut suustani. — Tässä seison, vapaana ja puhtaana, — ken voi syyttää minua? Seuraava askel on omavaltainen, — se täytyy astua, mutta ilman rikoksen apua. — Kaunis käsi on ohjaava minua. Se on kylmä; se täytyy saada lämpimäksi. Siitä minä saan maksaa sieluni hurskauden. — Haa, lemmenunelma ei saa minua pysähdyttää tielläni. Eespäin, eespäin! Ja silloin, silloin ei kukaan voi sanoa: katsokaa, kuningas Aabel käy taas poikansapojan haamussa — —"

Kun herttua Waldemar seuraavana päivänä aamusella astui ulos huoneistaan, käydäkseen tervehdyksellä kuninkaallisen perheen luona, kaartuivat vartion peitset kunnioittavasti hänen ohikulkiessaan. Kuningatar ja nuori kuningas ottivat hänet vastaan huomaavaisuudella, mikä hämmästytti häntä. Drotsi Pietari tervehti häntä kyllä kylmästi, mutta erittäin kohteliaasti, ja herttua arveli salaisten neuvottelujen tuloksena olleen, että hänelle luovutettaisiin koko se valta ja pätevyys, jota häneltä ei voitu evätä syrjäyttämättä maalakia, sekä ärsyttämättä vaarallista ja mahtavaa vihollista, joka julkisesti yhtyneenä salaliittolaisiin, helposti voisi kukistaa vielä heikosti tuetun valta-istuimen.