Suo armos kansalle köyhälle, pane Glipping ohjaamahan! Tai ois parast' ollut meille, jos ei hän tullut ois maailmahan.
[Glippling = Silmänräpyttäjä (murhattu kuningas.)]
Tätä laulua kuuli itse ankara marski erään pienen talonpoikaistytön laulavan, istuessaan eräänä kauniina toukokuun aamuna korkean sotaoriinsa selässä Helgenaesin muurin ulkopuolella ja katsellessaan ylpeänä vankkaa linnoitustyötä, jota varten muutamat talonpojat ja sotavangit kuljettivat vielä viimeisiä kiviä.
Voimakkaimpia työmiehiä muurilla oli eräs valtaavan kookas vanhus, jolla oli kulunut nahkapanssari yllään, ja joka marskin läsnäolosta huolimatta ei puuttunut käsin työhön, vaan istui rauhallisena muurinreunalla, kädet ristissä rinnan yli ja hurjin, uhmaavin katsein tarkasteli ylpeätä sotaherraa.
Laulava tyttönen kulki, kädessään kudin, hitaasti muurin ulkopuolitse menevää polkua. Hänen laulunsa näytti ihmetyttävän marskia. Myöskin vanha vanki kuunteli sitä muurilta tarkkaavaisena. Ensin lauloi tyttönen ääneen jonkun matkan päässä:
"Oli seitsemänkymmentä heitä jotk' yhtyi nummella tuolla. Mikä neuvoksemme nyt saakaan? Oli pakko sen herran kuolla.
Hän kuolleena paareille nostettiin. Nyt rikki on rauha meiltä. Tääll' emme asua, kylvää voi, me poistumme maan tämän teiltä.
Kuninkaan rouvaa tervehtimään nyt ajamme, kyselemme miten voi hän nyt; ja sitten me pois maasta vaeltelemme.
Hän pilkkaan, leikkiin tottunut on, kai nyt sen unhoittaapi. Nyt pilkkaajan taloa liekit syö, hän palkan ansaitun saapi."
Stig-marski säpsähti. Hän kuuli omat sanansa, jotka hän nummella kohta kuninkaanmurhan jälkeen oli neuvoteltaessa salaliittolaisille lausunut, ja jotka hän osittain oli toistanut kuningattarelle Skandenborgin muurien ulkopuolella.