Talonpoikaistyttönen tuli lähemmä ja lauloi nyt täydellä äänellä, mitä lauluun oli otettu kuningattaren ja nuoren kuninkaan sanoja:
"Stig-marski, terve, sä kuningas! Käy palkkas saamahan! Nuor kuningas Eerik jos elää vaan, kiven siitä saat kovemman!
Pien Eerik-herra jo kehdostaan hän kerran haastoi näin: jos kruunun mä päähäni saan, sun on kipa kiiru rajoille päin."
Marski teki kärsimättömän liikkeen ja nykäsi suitsia. Mutta vanha vanki muurilla hymyili hurjasti. "Älähän toki suutu, ankara herra marski!" — mutisi hän ääneen. "— Kuulehan tuo laulu loppuun! Siinä ei ole sanaakaan valhetta!"
Tyttönen ei näyttänyt huolivan mistään muusta kuin kutimestaan ja laulustaan. Hän lauloi nyt, marskin tulosta kotiin Möllerupiin, rouva Ingeborgin luo, ja kuinka tämä neuvoi häntä linnoittamaan Hjelmin. Ja syvällä tuskalla kuunteli marski muutamia onnettoman vaimonsa viimeisiä sanoja hänelle, tyttösen laulaessa:
"Nyt yhdeksän talven salannut olen suruani syvää. Mun syömmeni kärsii — mut teille suon, ma, herrani, yötä hyvää."
Marskin vihastus oli muuttunut syväksi alakuloisuudeksi. Hän istui hiljaa kuin kuvapatsas hevosensa selässä, kuunnellen laulun kahta viimeistä säettä, jotka tyttönen lauloi niin tuskallisella äänensävyllä, että se viilsi marskia sydämeen, ja oli kuin koko maan tuska olisi patoutunut näihin surun sointuihin, tunkeutuakseen syytöksen terävänä miekkana hänen sielunsa läpi. Laulussa sanottiin yksinkertaisen liikuttavasti:
"Kun myrskyt metsässä riehuvat ja tammet suuret kaatuu, niin koivut, pihlajat, pensahat pian niiden alla maatuu.
Kun tappion kärsivät ruhtinaat, me korvata sen saamme. Me köyhät turvata taidamme, vain Sinuun, Jumalaamme!"
"Åseni, Åseni!" — huudahti nyt vanha vanki muurilta ja hypähti äkkiä pystyyn, levittäen sylinsä pientä, mustasilmäistä tyttöä kohti. Ja huudahtaen ilosta: