"Isoisä, rakas isoisä! Vihdoinkin löydän sinut" — heitti tyttö kutimen kädestään ja kädet levällään juoksi muuria kohti, niin keveästi ja kiivaasti kuin olisi aikonut lentää hänen luokseen sen syvän kaivannon yli, mikä heidät eroitti.
"Mitä tämä on, lapsi?" — kysyi marski, ratsastaen lähemmä. — "Tahdotko sinä tehdä ensimäisen rynnäkön Stig-marskin tornia vastaan? — Onko tämä sinun lapsesi, vanha halliparta?"
"Lapsenilapsi, pieni siunattu Åseni se on, ankara herra marski!" — sanoi vanha Henner Friser näyttäen niin liikutetulta, että hän hetkeksi oli unhoittanut uhmansa. — "Hän on juossut maan pitkin ja poikin pienine jalkoineen, löytääkseen minut. Ah, jos teillä on ihmisen sydän, herra marski, niin ette kiellä minulta iloa painaa hänet vanhaa sydäntäni vastaan ja siunata häntä vielä kerran, ennenkuin raadan itseni kuoliaaksi teidän kirotulla muurillanne!"
"Sinä olet jäykkä ja sisukas mies, Henner!" — vastasi marski. — "Pyytäessäsi suosionosoitustakin sinä uskallat uhmata minua ja kirota työtäni."
"Minä en uskalla kirota teidän pyrkimystänne, herra!" — vastasi Henner. — "Minun, käteni ei ole puhtaampi kuin teidän, — mutta minun apunikaan ei koidu teille miksikään siunaukseksi. Jokainen kivi, minkä olen vyöryttänyt tänne, on varmasti musertava, tiedän sen; siksi olen raatanut kuin härkä enkä joka päivä ole laskenut käsiäni rinnoilleni. Mutta kirotuksi minun täytyy kutsua tätä muuria, sillä sen perustuksissa piilee kirous. Se on mureneva yhtä varmasti kuin se nyt seisoo tässä röyhkeänä ja ylpeänä helvetinmuurina kaikkien tanskalaisten sydänten välillä. Isät ja lapsetkin se eroittaa toisistaan; siksipä minä seison nyt täällä kurjana, kahleisiinkytkettynä orjana, enkä voi edes syleillä lastani!"
"Kumma vanhus!" — vastasi marski, ikäänkuin omituinen kauhu olisi häneen tarttunut. — "Sinä olet vapaa! Astu alas muurilta, pyydä sotamiehiä päästämään sinut kahleista ja poistu täältä rauhassa lapsinesi!"
"Kiitos, ankara herra!" — huudahti pieni Åse ja tarttui marskin rautapeittoiseen käteen, painaen sen huulilleen. — "Tämän teon tähden on armorikas Jumala antava teille anteeksi kaiken sen surun, minkä te olette minulle tuottanut! Tule, tule, isoisä, sinä olet vapaa! Etkö kuule: sinä olet vapaa!"
"Vapaa olin ennenkin!" — vastasi vanhus ylpeästi ja jäi liikkumatonna seisomaan muurille. — "Minä en ole nostanut yhtä kiveä enemmän kuin tahdoin, ja tästä päivästä alkaen en olisi enää yhtään kiveä koskettanut. Se olisi ehkä maksanut minulle pääni, mutta se onkin istunut paikoillaan tarpeeksi kauan, enkä minä koskaan ole halunnut kaatua voimakkaamman käden kautta kuin Stig-marskin."
"Tule nyt, omituinen vanhus!" — sanoi marski mietteliäänä. — "Minun käteni kautta sinä et kuitenkaan ole kaatuva, vaikka uhmasi tähden usein olisitkin sellaisen palkkion ansainnut. Kuten huomaan, ei meistä kumpaisenkaan sovi tuomita toistaan. Sinä olet mies, joka olisit voinut seistä Stig Andersenin vierellä, jos vain olisit tahtonut."
"Minähän seisonkin sinun vierelläsi, Stig Andersen!" — vastasi Henner ja suoristi selkäänsä ylpeänä hänen yläpuolellaan korkealla muurilla. — "Tällä hetkellä minä seison yhtä korkealla — en ainoastaan tällä muurilla, joka eroittaa sinut isänmaastasi, vaan sillä suurella rajalla, joka eroittaa kuolleiden ja elävien maat. Monta armonpäivää minulla ei luonnonjärjestyksen mukaan enää ole jäljellä, ellei minun osani ole kuin Jerusalemin suutarin kiertää haamuna aina tuomiopäivään asti täällä. Mitä minulla on sinulle sanottavaa hyvästiksi, sen minä tahdon sanoa ääneen koko maailmalle, jospa minä vain jaksaisin sen huutaa kaikkien tanskalaisten korvien kuultaviin!" — Ja nyt hän huusi mahtavalla äänellä: "Kirottu, herra, kirottu on se käsi, joka kohoaa kuninkaita ja kruunuja vastaan, olipa se sitten vahva kuin Pyhän Kristoferin, ja senlisäksi puhdas kuin Pyhän Neitsyen. Kuninkaanmurhaajalla älköön olko mitään rauhaa! Hänen sukunsa tuhottakoon ja juuritettakoon pois maan päältä! Hänen paras työnsä muuttukoon tuhkaksi ja haihtukoon liekkinä ja savuna!"