"Vaikene! Sinä olet mieletön, vanhus!" — huusi marski vihoissaan ja korotti uhkaavasti kätensä; mutta vanha soturi seisoi yhä liikkumatta ja tuijotti vääjäämättä hänen salamoiviin silmiinsä. — "Meidän kumpaisenkaan ei sietäisi katsoa suuttunutta miestä suoraan silmiin", — jatkoi hän rauhallisesti. — "Mutta te olette oikeassa. Elköön kumpikaan meistä tuomitko toistaan! Minulla ei ole paljon puhuttavaa sinulle, Stig Andersen. Sinä löit vanhan naistenraiskaajan, kuningas Silmänräpyttäjän, — minä, Henner Friser, tapoin kirotun veljensämurhaajan kuningas Aabelin — niinpä minä seison vierelläsi. Minä voin sinulle ojentaa pilttuutoverina käteni — toinen verinen käsi ei toista saastuta!"
"Haa, vanha Henner, sinäkö olit tuo reipas friisiläinen?" — huudahti marski hämmästyneenä. — "Tule tänne! Minä lyön sinut ritariksi vielä vanhoilla päivilläsi!"
"Sitä sinä et tee, Stig Andersen!" — vastasi vanhus — "Seisonhan jo rinnallasi tekoon nähden; nyt tahdon näyttää sinulle, että ilman ritarilyöntiäkin olen täysin sinun veroisesi. En katunut tekoani; sinäkään et kadu omaasi. Mutta minä en kuolleen takia vainonnut hänen viatonta sukuaan; minä en ottanut jaellakseni saastaisella kädelläni kruunuja enkä ollakseni epäjumalana, ihmisten keskellä. Minä tahdoin vapauttaa, vaan en hävittää isänmaatani — minä en rakentanut mitään muuria sydänten ja sielujen välille. Minä tajusin kuitenkin lopulta, niin myöhään kuin se tapahtuikin, ettei meitä eikä meidän kaltaisiamme siunaus seuraa. Katsos, sen vuoksi minä en voinut käydä käsiksi sinuun ja sinun kanssarikollisiisi; sen vuoksi minun piti joutuman käsiisi viekkaan pirun kautta, jonka minä kuitenkin itse olin sitonut, — täällä minun piti sovittaa röyhkeyteni vielä suuremman kuninkaanmurhaajan orjana, ja se oli ansaittu palkka. Katsos, marski, sen minä nyt ymmärrän, ja siksi minä seison korkeammalla kuin sinä. Ehkä tulee aika, jolloin sinä ymmärrät saman asian, Stig Andersen; silloin me varmaan taas tapaamme toisemme ja silloin ehkä molemmat voimme uskollisina pilttuutoveruksina raataa vielä suuremmalla kapinan pesäpaikalla kuin tämä!" Hän vaikeni hetkeksi ja hänen hurja katsantonsa muuttui surumieliseksi. — "Vaan ei, ei!" — jatkoi hän hillityllä äänellä, — "vielä on armoa meille molemmille; mutta ei niin, ei niin, mahtava marski! Minä olen tiellä siihen; jos sinä haluat mukaan, niin hajoita itse kirotut varustuksesi ja seuraa mukanani sinne mistä aurinko saapuu!"
Näin sanoen hän laskeutui alas muurilta sen sisäpuolta. Hänen sanansa olivat omituisesti vaikuttaneet marskiin. "Hm, hiukan sekapäinen hän sentään on", — mutisi tuo synkkä herra ja ratsasti ääneti varustuksen portille, mistä vapautetun vangin piti tulla ulos. Kauhistuneena isoisänsä sanoista, seurasi Åse, kalpeana ja vavisten, äänetönnä ritaria. Kun he saapuivat portille, astui Henner Friser heitä vastaan kädessään pitkä sauva. Hänen jalassaan oli vielä kiinni raskas rautaketju, joka ei kuitenkaan estänyt häntä liikkumasta. Marskin uskollinen soturi Mads Jyde, joka oli varustustyön päämies, seurasi ylpeätä vanhusta, kuullakseen marskilta itseltään hänen vapauttamisensa ennenkuin irroitti ketjun.
"Vapauta hänet! Hän on vapaa!" käski marski, ja Mads Jyde totteli.
"Vain sana vielä, Henner!" — sanoi marski. — "Minne tahdoit minun sinua seuraavan?"
"Sinne, missä tuo puu kerran iti ja kantoi ikuisen armahduksen hedelmää!" — vastasi Henner, osoittaen suurta ristiä, joka seisoi tien vieressä.
"Niinpä kyllä, kun minä tulen niin vanhaksi, että muutun lapseksi jälleen!" — vastasi marski, hymyillen hurjasti. — "Kulje sinä rauhassa, vanhus! Sinun tekosi on suurempi kuin sinä itse; sen vuoksi sinä et jaksa kantaa sen muistoakaan. — Mene, vaihda se synninpäästökirjeeseen, tule pyhimykseksi, jos voit! Ja katsokaamme, kumpi ensiksi saavuttaa päämäärän! Kun sinä taas palaat, olet tervetullut luokseni, missä minä lienenkin. — Silloin voimme lähemmin puhua siitä, kumpi meistä seisoi korkeammalla ja kumpi jätti leveämmän jäljen maailmaan!"
Marski kannusti hevostaan ja ratsasti varustusten ulkopuolelle. Ääneti ojensi Henner Friser pienelle Åselle kätensä ja kulki hitaasti pois hänen kanssaan, katsomatta taakseen.
Vanha Henner ja hänen tyttärentyttärensä olivat kulkeneet hetken siten, sanaakaan puhumatta. Vihdoin Åse keskeytti painostavan hiljaisuuden. — "Rakas, hyvä isoisä!" — hän sanoi hellästi. — "Miksi et sano sanaakaan minulle? Enhän ole pitkään aikaan sinua nähnyt, en senjälkeen kuin tuona kauheana Pyhän Cecilian yönä."