"Seuraa meitä Riibeen, kunnon vanhus!" — sanoi drotsi Pietari. — "Ennenkuin kuninkaan linna on meidän hallussamme en minä tahdo tulla kuningattaren ja nuoren kuninkaamme silmien eteen. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos ymmärrät enemmän kuin isämeitäsi, niin näytä se meille nyt! Sinä ja Åse voitte ratsastaa meidän varahevosillamme."
Pian he kaikki olivat satulassa, ja nopeata ravia ajettiin Riibeen päin.
Drotsi Pietari sai nyt tietää Henneriltä, että viekas Raane oli suureksi katkeruudekseen nähnyt isiensä linnan Hjelmin marskin käsissä, mutta että hän oli hyvin salannut vihansa sekä että marski ja jaarli Vähä-Alf olivat hänet lähettäneet Helgenaesistä varmaankin viemään viestiä Norjaan tai ehkä tuomaan avustusta sieltä. Mutta Henner ei tiennyt, miten Raane oli tehtävästään suoriutunut.
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Raanessa ja hänen asemassaan oli tällä välin tapahtunut tärkeä muutos. Ei marski eikä norjalainen seikkailijapäällikkökään olleet ottaneet häntä vastaan sillä tavoin kuin hän odotti, saattaessaan Henner Friserin ja kuninkaan metsästäjät heidän käsiinsä Helgenaesissä. Marski ei ollut myöntänyt hänelle mitään korvausta Hjelm-saaresta ja hänen isiensä linnan surmatusta varusväestä. Ottamatta häntä sopimuksen mukaan vävykseen, oli jaarli sensijaan lyönyt hänet ritariksi sekä pyytänyt häntä toistaiseksi tyytymään siihen kunniaan. Raane oli liian viisas tuodakseen ilmi suuttumuksensa; hän näytti vain innokkaalta palvelemaan marskia sekä osoittamaan jaarlille, ettei häneltä puuttunut pelotonta uljuutta. Hän oli purjehtinut Helgenaesistä eräällä jaarlin kaapparilaivalla vakuuttaen, että he pian saisivat todeta hänen tekojensa nojalla, oliko hän saanut kannukset liian aikaisin. Mutta lupauksensa mukaan matkustamatta Kongshelleen, missä Norjan kuningas Eerik Papinvihaaja ja herttua Haakon oleskelivat, oli hän sensijaan kohta suunnannut kulkunsa Tönsbergiin.
Hänen saatuaan ritarilyönnin, näytti siltä kuin häneen olisi mennyt oikea hurjuuden henki, joka silminnähtävästi esiintyi koko hänen olennossaan ja käytöksessään. Hänen vinkuva äänensä, joka likempänä miehuudenikää teki hänet sietämättömäksi, oli viimeisen puolen vuoden ajalla muuttunut hiukan käheäksi bassoääneksi, josta ei puuttunut voimaa. Punertava huuliparta oli käynyt tummemmaksi ja vahvemmaksi, ja hänen kasvojensa naisellinen ilme oli väistynyt hurjan intohimoisuuden väkevämmän ilmeen tieltä. Tunto siitä tärkeästä vaikutusvoimasta, mikä hänellä oli suurissa valtiollisissa tapahtumissa, sekä siitä vaarallisesta asemasta, johon hän oli hankkiutunut ja josta hän vain oman viisautensa tai kuntonsa avulla voi suoriutua, antoi hänen olennolleen ja käytökselleen itsenäisyyden leiman, mikä sai hänen epämiellyttävän, viekkaan hymynsä vähemmän silmiinpistäväksi.
Tönsbergin linnassa eleli jaarli Vähä-Alfin tytär Kristina Alfintytär eli Neiti Solkikenkä, kuten häntä yleisesti kutsuttiin hänen suurten kultasolkiensa vuoksi. Hän oli kuusitoistavuotias tyttö, voimakas, täyteläinen, hiukset tummankeltaiset, silmät siniset ja harvinaisen vilkkaat, ja nenä rohkea, hiukan ylöspäin pyrkivä, kuten lapsella. Hänet oli kasvatettu vastaisena ruhtinattarena Tönsbergin linnassa. Äiti oli kuollut hänen lapsuudessaan. Isää hän oli harvoin nähnyt. Jokaista hänen oikkuansa toteltiin, ja sillävälin kun Alfkreivi kuljeskeli viikinki-matkoillaan, hänen tyttärensä eli vapaana ja onnellisena linnassa, missä hän pian hallitsi niin vanhaa linnanvoutia kuin koko miehistöäkin. Huolimatta suuresta hurjuudestaan ja omapäisyydestään hän kuitenkin oli hankkinut itselleen jonkinlaisen sivistyksen. Snorren veljenpoika, kuuluisa islantilainen runoilija ja historioitsija Sture Thordarinpoika oli kolme vuotta sitten, vähän ennen kuolemaansa, ollut Tönsbergissä, ja tuo seitsenkymmenvuotias vanhus oli eloisilla ja luontehikkailla kertomuksillaan kuningas Haakon Haakoninpojan teoista, sekä muistolauluillaan Pohjolan vanhoista sankareista herättänyt nuoressa tytössä sellaisen innon urotöihin ja toimeliaaseen elämään, ettei hän sen ajan jälkeen olisi toivonut mitään korkeampaa kuin saada isänsä tavoin tehdä meriretkiä, tai olla muuten mukana oikeissa seikkailuissa. Muutamia kuukausia sitten hän oli tutustunut Inge-neitiin, joka oli tullut pakolais-isänsä mukana Tönsbergiin ja hänen tahtonsa mukaisesti jäänyt linnaan isän matkustaessa Kongshelleen, missä useimmat paenneet salaliittolaiset olivat saneet suojan kuningas Eerik Papinvihaajan ja herttua Haakonin luona.
Ritari Laven oli sietämätöntä nähdä sitä tuskaa, minkä hänen uskottomuutensa Tanskan kuningassukua kohtaan herätti hänen tyttäressään. Hänen näkemisensä sai ritarin epäröivässä sielussa aikaan alituisen taistelun ja levottomuuden. Tosin hän näki tyttärensä katseessa vain osanottavaa huolta senjälkeen kun tämä oli huomannut hänen katumuksensa, sekä melkein mielettömän käyttäytymisensä hänen paetessaan kuninkaan hautajaisten jälkeen Viborgista, mutta hän käytti kuitenkin hyväkseen ensimäistä tarjoutuvaa tilaisuutta, lähettääkseen Ingen luotaan.
Tönsbergin linnassa saattoi Inge-neiti taas hengittää vapaasti sekä voitti sen painostavan mielentilan, mikä isän läheisyydessä oli häntä masentunut. Mutta kuitenkin hänestä oli kauhea se ajatus, että hän oleskeli vihollisessa merirosvolinnassa; sillä muulta ei hänestä tuntunut se ikivanha kuninkaallinen linna, minkä kuningas Haakon Haakoninpoika oli laitattanut mitä komeimpaan kuntoon, niinkauan kuin jaarli Vähä-Alfin tapainen vasalli siellä oli isäntänä ja herrana. Vain tieto siitä, että tuota töykeätä seikkailijapäällikköä ei pitkiin aikoihin odotettu kotia, sai hänet rauhoittumaan. Eikä hänen inhonsa Alfkreiviä kohtaan ulottunut tämän tyttäreen. Tuo reipas norjalainen jaarlin tytär ja tanskalainen ritarintytär olivat pian läheisiä ystävyksiä. He lauleskelivat vuorotellen norjalaisia runoja ja tanskalaisia sotalauluja. Neiti Solkikenkä ratsasti kukkuloita tanskalaisen ystävättärensä kera, näytellen hänelle ylpeänä synnyinmaansa ihanuuksia. Ylevämielinen Inge ihaili tunturimaata ja norjalaisten sankariutta yhtä vilpittömästi kuin hän innostuksella ja rakkaudella lauleli kotimaansa hiljaista suloutta sekä ylisteli uskollisia, kestäviä maanmiehiään, jotka tällä onnettomalla ajankohdalla puolustivat Tanskan kruunua ja alaikäistä kruununperijää kapinoitsijoita vastaan.
Ingen osanotto sen kuningassuvun kohtaloon, jonka vastustaja hänen isänsä oli, vaikutti voimakkaasti reippaaseen jaarlintyttäreen. Sellainen itsenäisyys oli juuri norjalaisen neidon mieleen, ja häntä suututti, että hänen isänsä ja Norjan kuningas tahtoivat ojentaa vihamielisinä kätensä Tanskan pientä kuningaslasta vastaan, joka sen mukaan mitä Inge-neiti kertoi hänen vaarallisesta asemastaan, sai hänen silmissään kummallisen tarumaisen hohteen.