Eräänä päivänä ratsastivat Neiti Solkikenkä ja Inge-neiti erästä rannan viereistä tietä ja näkivät laivan täysin purjein kiitävän sisään Tönsbergin vuonoon. "Katso, katso!" — huudahti Kristiina iloisena. — "Eräs isäni aluksia! Ja näetkö tuon komean ritarin, joka seisoo keulassa! Kukahan se lie? Pidähän varasi, ylpeä Inge, se on ehkä joku maanmiehistäsi, joka jo liioin kaipaa sinua!"
"Jos se on sinun isäsi aluksia, Kristiina", — vastasi Inge, — "niin ei se voi tuoda ketään minun tai Tanskan ystävää. Ei siinä voi olla sekään ainoa, joka minua kaipaa: hän ei voi jättää maataan eikä nuorta kuningastaan vaaraan, etsiäkseen minua."
"Ehkä se sitten on joku minun kosijoistani", — sanoi Kristiina hymyillen. — "Jos se on joku reipas tanskalainen ritari ja jos hän minua miellyttää, niin voin ehkä vielä tulla Tanskaan ja puolustaa teidän kuningaslastanne. Ikävää todella onkin", — jatkoi hän suuttuneena ja heitti niskaansa, — "että meidän tyttöjen aina täytyy istua kädet helmassa ja sallia miesten vallita ja hallita, heidän edes kysymättäkään meidän mieltämme, ikäänkuin se olisi niin itsestään selvä asia, ettei meillä muuta mielipidettä saisi ollakaan kuin kunnon herrojemme. Meitä on sentään puolet kansasta, luullakseni, ja jok'ikisellä meistä on yhtä ehyt ja kokonainen sielu kuin jollakin miehenkopukalla. Mitä minuun tulee, ylväs Inge, niin minullakin on yhtä vapaa ja voimakas tahto kuin sinulla tai muilla tanskalaisilla neidoilla; ja koska minun isäni pitää teidän kapinoitsijainne puolta, niin pidän minä sinun ja sinun uskollisten maanmiestesi puolta. Ennen aikaan eivät Pohjolan tytöt olleet yhtä säyseitä kuin nykyään; silloinhan olikin kokonaisia sotajoukkoja kilpineitoja, se täytyy itsensä mainion Starkodderin myöntää. Tunnetko laulun rohkeasta Harvorista, joka pakotti isänsä ojentamaan hänelle hautakumpunsa sisältä Tyrfing-miekan?"
"Hän oli tanskalainen kilpineito", — vastasi Inge, — "mutta hän oli hurja ja kauhea pakanatyttö. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä sielua sellaisesta mielettömästä hurjuudesta!"
"Hän oli kuitenkin tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi, ja hän uskalsi panna sen toimeen kaikkien miesten uhallakin", — vastasi Kristiina. — "Vanha Sture opetti minulle laulun hänestä — kuulehan! Tästä säkeistöstä minä parhaiten pidän" — ja hän lauloi vilppaalla äänellä niin että rannat raikuivat:
"Ma koskea tohdin ja käsin käydä tuliterä-miekkaan — sen kunpa saisin vaan! En polttavan usko sen liekin mua, mi urhojen kuolleitten silmissä hehkuu."
"Elä laula tuota kauheata pakanalaulua, rakas Kristiina!" — keskeytti Inge innokkaan laulajaneidon. — "Harvorinhan täytyi itsensäkin kauhistua jumalatonta hurjuuttaan, ja kun hän poistui isänsä haudalta, niin hän näki ilman liekehtivän ympärillään. Sellainen luonnoton omapäisyys ei koskaan voi päättyä hyvin."
"Mutta Sturepa kertoi minulle, että hän kuitenkin lopulta sai sen sankarin, josta hän piti", — vastasi Kristiina.
— "Miekka ei kyllä tuonut onnea mukanaan; mutta hän vietti sentään varmaankin hyvin hupaisaa, vapaata kilpineito-elämää. Häntä tarkoittaa se palavalla kukkulalla seisova, miekkaa kädessään pitävä neito, jonka minä olen ommellut isäni ritarisalin seinäverhoon. Minuakin haluttaisi kilpineito-elämä; silloin minä kulkisin Tanskaan ja puolustaisin teidän nuorta kuningastanne."
"Rakas Kristiina!" — alkoi nyt Inge vakavalla huolella puhua, tarttuen hänen käteensä. — "Kiitos rakkaudestasi minua ja minun onnetonta isänmaatani kohtaan! Mutta elä anna minun kohtaloni houkutella itseäsi pois uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta isääsi kohtaan! Minä ylistän Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä, että vielä voin totella isääni silloinkin, kun näytän toimivan omapäisimmin. Salli minun uskoa sinulle tärkeä salaisuus, rakas Kristiina! Sinä tiedät, että minä olen suorastaan vanki täällä; mutta minä aion paeta täältä, ja sinun tulee minua auttaa…"