"Niinpä hän saa nyt kaksi kertaa entistä pitemmän nenän!" — sanoi Kristiina. — "Tule vain, rakas Inge! Sinun täytyy päästä nyt pois, vaikkapa minun itseni täytyisi sinut viedä täältä!"
He ratsastivat takaisin Tunis- tai Tun-vuorelle, jolla Tönsbergin linna sijaitsi keskellä kaupunkia. Vuono sekä kunnianarvoisa kaupunki maalattuine puutaloineen, jotka olivat molemmin puolin vuorta, muodostivat, auringon paistaessa sen yhdeksän luostarin ja neljäntoista niinkutsutun kuninkaan-kappelin yli, kauniin värikkään maiseman. Mutta nuo nuoret tytöt eivät tällä kertaa näyttäneet kääntävän siihen huomiotaan. Mitä he ajattelivat, siitä he eivät enää uskaltaneet ääneen puhua niiden monien merimiesten ja kauppurien kuullen, jotka tulivat heitä vastaan. Ja he ratsastivat ääneti vuorta ylöspäin linnaa kohti.
Se laiva, minkä he olivat nähneet purjehtivan sisään vuonoon, oli sillävälin saapunut rantaan. Sitä kuljettava nuori, komea ritari oli mennyt maihin sekä ritarillisella uhkeudella esittäytynyt Tönsbergin linnan voudille, jonka kanssa hänellä oli salainen keskustelu hänen salakammiossaan. Linnassa oli ryhdytty varustuksiin oudon herran majoittamiseksi niinkuin erinomaisen vieraan konsanaan. Nyt astuivat molemmat nuoret neidot linnan suureen arkitupaan. He asettuivat äänettöminä ompelupöydän ääreen, heittäen uteliaita ja odottavia katseita erästä sivuovea kohti, josta he odottivat linnanvoudin pian astuvan sisään tanskalaisen ritarin kanssa, jolle he jo olivat määränneet niin tärkeän tehtävän. Vihdoin avautuikin ovi, ja vanha vouti astui sisään kamaripalvelija Raanen kera, jonka hän esitti herransa tyttärelle ansiokkaana miehenä, hänen isänsä, jaarlin, ritariksi lyömänä, mainiten hänen tulleen tänne tärkeiden asiain takia.
Ritarin kohteliaisuudella tervehti Raane kumpaakin kaunotarta. Kun Inge-neiti näki hänen kasvonsa sekä kuuli hänen nimensä, vaihtui hänen värinsä. Miehen viekas hymy ja liukas, imarteleva käyttäytyminen vaikuttivat häneen perin vastenmielisesti, ja hän muisti kuulleensa Raanea mainittavan kuningas-vainajan suosikiksi monissa yrityksissä, jotka eivät olleet kunniaksi paremmin hänelle kuin hänen entiselle herralleen. Hänen erittäin epäilyttävästä käyttäytymisestään kuninkaanmurhan tapahtuessa hän myös oli kuullut puhuttavan, ja kun hän näki Raanen Vähä-Alfin lähettiläänä, täytyi hänen täydellä syyllä pitää häntä ilmeisenä maankavaltajana. Inge ei voinut salata sitä halveksuntaa ja vastenmielisyyttä, jota Raane hänessä herätti, eikä se jäänytkään tältä huomaamatta, hänen huvittaessaan eloisalla kaunopuheisuudellaan iloista Kristiinaa.
Sillävälin linnanvouti kutsuttiin ulos. Raane osasi nyt kohta saada Inge-neidin mukaan keskusteluun sekä vetää puoleensa hänen huomionsa säälivällä lauseella Tanskasta ja nuoren kuninkaan vaarallisesta asemasta. Hän tiesi jo, kuka Inge-neiti oli; hän tunsi tämän myötätunnon kuningassukua kohtaan, ja että norjalaisen jaarlin tytär myös innokkaasti yhtyi Ingen mielialaan, sen hän oli jo hämmästyksekseen osunut huomaamaan. Hän käytti kohta hyväkseen tätä huomiotaan esiintyäkseen edullisessa valossa näille nuorille tytöille uskoen heille, imartelevalla luottamuksella heidän mielenjalouttaan kohtaan, vaarallisena salaisuutena sen tiedon, että hän oli Tanskan kuningassuvun uskollinen ystävä, ja oli uskaltautunut tänne aivan toisessa tarkoituksessa kuin mitä hän oli voinut ilmaista.
Nuoret neidot säpsähtivät. Vahvistaakseen väitteensä ja haihduttaakseen heiltä kaiken epäluulon, kuvaili Raane nyt heille välkkyvin värein, vaikka näennäisellä vaatimattomuudella, kuinka hän Finnerupin ladossa oli viimeisiin asti puolustanut onnetonta kuningastaan. Hän paljasti heille, miten häntä siitä huolimatta oli mitä häpeällisimmin epäilty, sekä miten hän nyt, puhdistaakseen itsensä kaikkien oikeamielisten edessä, tahtoi panna elämänsä alttiiksi mitä rohkeimmissa yrityksissä nuoren kuninkaan hyväksi.
"Uskollisuuteni entistä herraani ja kuningastani kohtaan", — lisäsi hän — "on jo vaatinutkin minulta isieni kauniin linnan Hjelm-saarella. Stig-marski on sen rynnäköllä valloittanut, lyöden maahan minun uskollisen miehistöni. Minut on pakoitettu käyttämään viekkautta ylivoimaa vastaan. Mutta sillä avustuksella, minkä minä täältä olen tuovinani marskille, aion minä osoittaa hänelle ja teidän uljaalle isällenne, Kristiina-neiti, etten ole arvoton siihen ritarilyöntiin, jolla jaarli minua kunnioitti: minä näet uskallan antautua hänen itsensä peloittavan vihan alaiseksi."
"Te olette yhtä uskalias kuin avomielinenkin, ritari Raane!" — sanoi Kristiina hämmästyneenä. — "Kuka on teille sanonut, että jaarli Vähä-Alfin tytär tahtoo tämän tunnustuksen kuultuaan päästää teidät menemään Tönsbergin linnasta? Jospa minä nyt kohta isäni puolesta heitättäisin teidät torniin — —"
"Silloinpa olisin kummallisesti erehtynyt teidän jalomielisyydestänne, ylhäinen neiti!" — vastasi Raane. — "Mutta en minä pitäisi minään onnettomuutena vankeuttakaan teidän luonanne. Sen minä vain tiedän, että neiti Inge Litlen ystävätär ei voi vihata tai vainota ketään Tanskan kuningassuvun ystävää."
"Siihen ei teidän sentään pitäisi niin vahvasti luottaa, herra ritari!" — vastasi jaarlintytär. — "Tänne Tönsbergiin eivät Tanskan kuninkaat ole jättäneet kaikkein kauneimpia muistoja itsestään. Täällä kerrotaan vielä rumia juttuja Harald Sinihampaan julmuudesta, ja täällä on vielä raunioita teidän mainion Waldemar-kuninkaanne ajoilta. Jos luulette, että Norjan immet rakastavat vähemmän isänmaataan kuin Tanskan, niin erehdytte suuresti."