Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

Mies, joka nämä käskyt jakeli, oli lauttamiesten ja merisianpyydystäjien päällysmies, vanha Hermer Friser, tai Henner Vaunumestari, kuten häntä myös kutsuttiin. Tähän asti hän oli istunut rauhallisena suurella kivellä ja terävällä katseella tarkastellut laivan liikkeitä. Nyt hän nousi kuin kuningas alamaistensa keskeltä, ja hartaus, jolla häntä kuunneltiin, niinkuin myös käskyjen nopea täyttäminen, osoittivat kylliksi, miten suuresti nämä reippaat, pelottomat merimiehet kunnioittivat häntä. Hän oli kasvultaan tavattoman pitkä ja voimakas, ja vaikka hän oli seitsemänkymmenen vuoden vanha mies, näkyi hänellä olevan voimia elää vielä yksi ihmisikä. Hän kehui olevansa tuon kuuluisan friislantilaisen, Sven Väkevän, veljenpoika, joka Waldemar Seierin aikana oli hankkinut itselleen suuren nimen maanmiestensä joukossa. Kolmekymmentäkolme vuotta oli Henner Friser asunut Middelfartissa eli Melfartissa, joksi kaupunkia tavallisesti nimitettiin. Siellä hän oli pannut merisianpyydystyksen hyvään alkuun, ja taitavuudellaan hän oli kohonnut ensimäiseksi näiden rohkeiden kalastajien piirissä, jotka myöskin huolehtivat matkustajien kulettamisesta toiselle puolen. Hän oli taitava ja kätevä veneiden rakentaja ja oli ollut nuorena vaunumestari, jonka vuoksi hänelle oli annettu tämäkin liikanimeksi, vaikka hän ei enää harjoittanutkaan ammattia. Uskottiin yleisesti, että hän oli Erik Plougpennigin ja kuningas Aabelin aikoina ottanut tehokkaasti osaa kansalaissotiin, ja se kohotti häntä paljon merimiesten silmissä, vaikka hän puhuikin tästä erityisellä salaperäisyydellä. Hän näkyi jättäneen rantafriisien marskimaat syystä, josta hän sekä ylpeili, että silti myös piti parempana olla puhumatta; mutta että teko oli ollut uskalias ja urhokas, sen uskoivat kaikki. Martinpäivän ja kynttelinpäivän välisenä suurena pyyntiaikana oli merisianpyydystäjillä varastonsa hänen tilavassa asunnossaan Middelfartin laivasillan luona. Sinne kokoontui uusi kuningas Eerikin seura, ja sinne oli myöskin Henner Friser järjestänyt jonkinlaisen majatalon matkustavaisille, johon hänellä oli yksinomainen kuninkaalta saatu etuoikeus. Kun merisianpyydystäjät pitivät siellä kokouksiaan, katselivat he usein kunnioituksella vanhan soturin aseita, jotka riippuivat vierastuvan seinällä: jonkinlaisia pitkiä heittokeihäitä, joita friisit nimittivät gavelok'eiksi, leveätä tanskalaista sotakirvestä, ja teräksistä kaaripyssyä ruostuneine nuolineen, sekä kepeää liinaista haarniskaa. Arkipuvussaan ei vanha Henner eronnut toisista lauttamiehistä ja merisianpyydystäjistä. Hänellä, niinkuin toisillakin, oli yllään lyhyt takki sinisestä sarasta tehty tai keväisin mustasta purjekankaasta, suuret kalastajasaappaat ulottuivat polvien yläpuolelle, ja harvaa, harmaata tukkaa peitti kesät, talvet suuri hylkeennahkainen lakki. Hänen pitkät ryppyiset kasvonsa ilmaisivat tylyä ankaruutta ja voimaa, ja hänen terävässä katseessaan oli varmuutta ja etevämmyyden tunnetta, joka vaikutti voimakkaasti jokaiseen hänen käskynalaiseensa; heidän kunnioituksen ja uskollisuuden tunteeseensa häntä kohtaan oli kuitenkin aina sekaantunut jonkinlainen taistelun pelko, joka oli niin harvinaista näille ihmisille. Siihen oli ehkä hänen tavaton väkevyytensä luonnollisimpana syynä; sillä hän oli itse vanhoilla päivillään antanut siitä hämmästyttäviä näytteitä, ja saattoi hän vieläkin ponnistuksetta pakoittaa vahvimman merisianpyydystäjän polvistumaan, ainoastaan painamalla käsillään häntä hartioista.

Tämän miehen yksi sana oli riittävä saamaan kaikki toimettomat katsojat liikkeelle. Pian paloi soihtu kirkkaana suurelta kiveltä sillan päästä, ja kolmekymmentä reipasta kalastajaa ryhtyi työntämään vesille suurta venettä, joutuakseen hätääntyneille avuksi nuorineen ja riukuineen. Niin pian kuin Henner Friser näki, että hänen käskynsä täsmällisesti pantiin täytäntöön, istuutui hän taas rauhallisen ja väliäpitämättömän näköisenä kivelleen. "Siinä on kai taas ylihuomiseksi panos suuria herroja Danehoveen" — mutisi hän. "Jos Waldemar herttua on heidän muassaan, olisi parempi maalle ja valtakunnalle antaa heidän mennä pohjaan mastoineen ja köysineen."

"Miksikä niin? Naapuri Henner!" kysyi eräs porvari, joka seisoi hänen vieressään, ja jonka nahkaesiliinasta, karvalakista ja likaisista kasvoista tunsi sepäksi. — "Nuori herttua on viisas ja antelias herra, hän osti minulta viime vuonna tikarin ja antoi siitä minulle kaksinkertaisesti sen, mitä pyysin. Joka kerran kun hän kuljetuttaa itsensä ylitse, ansaitsette te useamman äyrin hopeaa kuin minä ansaitsen äyrityistä koko kuukaudessa, ja hän puhuu niin kohteliaasti kaikille, että sitä oikein ilokseen kuuntelee."

"Kultea, hopeaa ja makeita sanoja hän ei säästele; se on kyllä totta", — mutisi vanhus — "jos hän niillä voisi soaista kaikkien tanskalaisten miesten silmät, niin olisi hän ennen vuotta ja päivää kuninkaana Tanskassa".

"Tuhat tulimmaista! Luuletteko hänellä olevan niin suuret aikeet?" — huudahti aseseppä kiihkeästi ja kynsäisi korvallistaan. "Mitä te puhuittekaan? Kuka tietää mitä voi tapahtua. Olihan vanha kuningas Waldemar Seier hänen isoisänsä isä; nuori herra on vasta kaksikymmenvuotias, hän voi kyllä vielä tulla kuningasehdokkaaksi, kunhan ehtii vanheta. Mutta siihen on vielä hyvästi aikaa!" lisäsi hän hitaasti ja miettiväisenä. "Onhan meidän kuninkaamme vielä nuori mies: minun laskujeni mukaan hän ei ole yli kolmeakymmentäkuutta, ja hänen nuori poikansa, joka tietysti seuraa häntä — niin annappas kun mietin — hän on vielä tuskin yhtätoista. Ei, ei, sitä ei voi ajatella."

"Luuletteko kuningas Aabelin pojan siitä välittävän?" — vastasi vanha Henner katkeralla äänellä. — "Nuorelta kerskailijalta ei puutu rohkeutta. Olihan hänellä vielä varsahampaat suussa kun hän nousi takajaloilleen kuningasta vastaan eikä hän tahtonut pysytellä tämän ohjauksen ja holhouksen alaisena. Kerrotaan varmuudella hänen vaativan itselleen koko valtakuntaa, ja jos hän ei Danehovesta saa sitä mitä haluaa, niin osaa hän kyllä toimittaa ruotsalaiset niskaamme. Me saamme jo kiittää häntä näistä norjalaisrauhattomuuksista. Ei, siinä on mies, jota on paras varoa, naapuri Troels! Me olemme tunteneet hänen isoisänsä, ja veljenmurhaajan sukuun ei kukaan tanskalainen luota!"

Vanhus vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Niin totisesti, Henner naapuri!" — jatkoi aseseppä taas puhettaan: — "Meillä on ollut jo kylliksi onnettomuuksia, ja saa ristiä silmänsä ajatellessaan mitä tässä maassa on tapahtunut Waldemar Seierin kuoleman jälkeen. Hm, hm, hänen kaikki kolme poikaansa tulivat kuninkaiksi, aivan niinkuin hänelle oli sanottu ja ennustettu; mutta Jumala varjelkoon meitä heidän kaltaisistaan kuninkaista! He saivat nopean lopun. Kyllä on kauheata ajatella: minä en ole vielä kuuttakymmentä täyttänyt, ja nykyinen kuninkaamme on minun muistaakseni jo viides, ja niistä on kolme peräkkäin surkeasti murhattu."

"Murhattu?" — toisti Henner Friser. — "Ei, naapuri, ei muuta kuin kaksi Waldemarin pojista, jos on totta se mitä puhutaan kuninkaamme isästä ja Ryen kirotusta papista." — "Jumala suokoon minulle ja kaikille kunnon kristityille syntimme anteeksi. Pappien pitäisi olla hurskaita Herran palvelijoita, mutta kun he myrkyttävät kuninkaita ja ruhtinaita Jumalan omalla pyhällä ruumiilla, silloin ei pahinkaan maallikon tikarilla tai miekalla tekemä murha ole paljoksi luettava. Ei, naapuri, murhatuiksi tulivat vain ne kaksi!" jatkoi hän hetken mietittyään ja nousi. — "Ei kukaan voi sanoa, että kuningas Aabel murhattiin; hän kaatui omaan tekoonsa, häpeäksi kyllä itsellensä, mutta avonaisesti taistellen uskollisia ja urhoollisia alamaisia vastaan, jotka eivät tahtoneet joutua sen roiston nylettäväksi, joka oli murhannut oman veljensä ja eroittanut meidät laillisesta kuninkaastamme."

Vanhus alkoi tulla kovaääniseksi ja puhui melkein pelottavan kiivaasti; hän näkyi huomaavan sen naapurinsa kasvojen ilmeestä ja sanoi nyt hillityllä äänellä: "Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista, naapuri! Ajat ovat levottomat, ja pettureita on kaikkialla. Jos herttua Waldemar ja ylhäiset herrat saisivat hallita, niin kyllä saataisiin kuulla uusia juttuja, ja viimeinen taitaisi olla ensimäistäkin pahempi." Henner vaikeni ja istuutui taas kivelleen syviin ajatuksiin vaipuneena.