Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

Raane oli jo hypännyt veneeseen. Vouti oli harmissaan tästä mielijohteesta, mutta hän ei ollut tottunut asettumaan ylpeän jaarlintyttären tahtoa vastaan. Äkeissään hän astui veneeseen, joka kohta työntyi nopeasti ulos rannasta. Sillävälin kun Raane piti ihastuneita ylistyspuheita maisemasta, ohjasivat venemiehet sopimuksen mukaan suoraan hänen laivansa luo, joka lepäsi paikoillaan puoleksi levitetyin purjein, ja jossa laivamiehet jo seisoivat ankkuri touvi käsissään, voidakseen päästää laivan irti kohta kun heidän herransa oli astunut laidan yli. Raanen ehdoitukseen, että käytäisiin katsomassa hänen laivaansa, suostuttiin. Kaunopuheinen ritari lannisti linnanvoudin vastaväitteet, ja tuskin oli seurue laivassa, ennenkuin se Raanen viittauksesta läksi kiitämään täysin purjein. Sillävälin kun nyt pelästynyt linnanvouti vietiin vankina alas laivanruumaan, laskeutui ritari Raane polvilleen Kristiinan eteen ja pyysi vuolain, imartelevin sanoin anteeksi sitä, että hän vei hänet ystävättärineen Tanskaan, missä hän yhtä varmasti toivoi voittavansa heidän ystävyytensä kuin hän nyt oli valmis millä tahansa ritarin-teolla ansaitsemaan Norjan kauneimman immen käden.

Kuitenkin sekä Inge-neiti että Kristiina olivat puoleksi säikähtäneet tätä äkillistä poisvientiä, vaikka viekas ritari oli siten tietämättään joutunut toteuttamaan heidän omaa suunnitelmaansa. He molemmat vaikenivat hyvin arvelevaisina. Inge-neiti oli liian ylpeä jatkaakseen teeskentelyä kauemmin. — "Hyvä, ritari Raane!" — sanoi hän vakavana. — "Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti Tanskaan. Minä olen toivonutkin saada jättää Tönsbergin." Näin sanoen vetäytyi hän syrjään ja jätti oikullisen ystävättärensä purkamaan uhmaavaa vihaansa Raanen röyhkeyttä kohtaan.

Tällä askeleella oli ritari Raane kuitenkin saavuttanut monta tärkeätä etua. Niin kauan kuin salaliittolaisten kohtalo vielä oli epävarma, oli hänen tärkeätä voida ilmeisellä tavalla todistaa, ettei hän ollut heidän kanssaan missään suhteissa. Sitäpaitsi uskoi hän niin Stig-marskissa kuin jaarlissakin herättävänsä tällä uskaliaalla reippaan ritarin teolla kunnioitusta itseään kohtaan, ja mahtavan Alfkreivin tytär oli hänellä nyt panttivankina, joka turvasi hänet heitä vastaan. Häneltä ei jäänyt myöskään huomaamatta, että hän uskaliaana ja kekseliäänä ritarina nyt oli asettunut reippaaseen viikingintyttäreen nähden suhteeseen, joka oli salainen suositus hänen kosijantoiveittensa hyväksi, huolimatta siitä näennäisestä uhmasta ja vihasta, jolla Kristiina häntä kohteli. Hän arveli myös, että niinkauan kuin Inge-neito on hänen hallussaan, tämän ystävä, vanha Jon-ritari ja drotsi Hessel epäröivät ryhtyä liian päättäväisiin toimiin häntä vastaan.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Kauniina kevätiltana toukokuun keskivaiheilla oli Riiben kaduilla suuret soihtutanssit ja iloittelut. Tämänlaiset yliset juhlallisuudet, jossa porvarit ja iloiset ritarit huvittelivat yhdessä, eivät olleet harvinaisia, mutta näin vakavana aikana, aivan vähän aikaa kuningasmurhan jälkeen täytyi tällaisen julkisen huvitilaisuuden loukata suuresti kaikkia kaupungin porvarien joukossa olevia kuningashuoneen ystäviä, jotavastoin Stig-marskin puoluelaiset iloitsivat siitä pitäen sen osoitteena siitä turvallisuudesta jolla kapinoiva linnan päällikkö, ritari Tage Moss, saattoi uhmata kuningaspuoluetta. Täten osoitti tämä kapinapäällikkö myöskin miten vähän hän välitti herttua Waldemarin uhkauksista, joka oli vaatinut häntä luovuttamaan linnan.

Noin puolen peninkulman päähän etelään päin Riibestä, oli herttua sijoittanut suuren leirinsä. Hänen sotaväkenä oli enimmäkseen etelä-juutinmaalaista miehistöä; kuitenkin oli heidän joukossaan sekä brandenburgilaisia, että saksilaisia ratsumiehiä. Komeassa, tulipunaisessa teltassaan herttua Waldemar kestitsi tänä iltana molempia Brandenburgin markkreivejä ja vanhaa Saksin herttua Juhanaa, sekä Holsteinin kreivi Gerhardia, joka edellisenä iltana oli liittynyt sotajoukkoon pienen valitun holsteinilaisen ratsuparven kanssa.

Urhea kreivi Gerhard oli tuskin ehtinyt parantua onnettoman kiistan jälkeen, joka oli maksanut hänelle hänen toisen silmänsä, ennenkuin hän jo varustautui lähtemään kuningatar Agneksen ja nuoren kuninkaan avuksi, suojelemaan heitä kapinallisia vastaan. Sen enempää miettimättä hän oli yhtynyt herttuan joukkoihin, mutta kylmyys, jolla hänet leirissä vastaanotettiin, ihmetytti häntä.

Kuningattaren veljet olivat nimittäin äsken saapuneen Viborgista, kiirehtiäkseen kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta ratkaisevia toimenpiteitä Stig-marskia ja hänen liittolaisiaan vastaan. Saksin vanha herttua oli ollut herttua Waldemarin isän, onnettoman Eerik herttuan, lapsuudenystävä, ja oli usein isällisellä osanotolla huolehtinut nuoresta Waldemarista. Hän oli tullut kutsumattomana tänne ratsumiestensä etunenässä, ei ainoastaan auttaakseen herttuaa, vaan vielä enemmän läsnäolollaan estääkseen nuoren Waldemarin ottamasta ajattelematonta askelta, sillä tämän kunnianhimoinen pyrkiminen Tanskan valtaistuimelle ei ollut hänelle tuntematon. Tähän oli vanhan kunnianarvoisan herran saanut taivutetuksi hänen tyttärensä, hurskas prinsessa Sofia, jota herttua Waldemar kaksi vuotta sitten oli intohimoisesti kosiskellut, saamatta kuitenkaan ratkaisevaa vastausta. Hän ei ollut silloin vielä, viidentoista vuoden vanha ja oli selittänyt vasta kolmen vuoden kuluttua voivansa antaa varman vastauksen, jos hänen kosijansa ei siihen mennessä olisi muuttanut mieltään. Prinsessa tiesi tehneensä syvän vaikutuksen nuoreen herttuaan. Hän rakasti herttua Waldemaria hiljaa ja sydämellisesti, mutta ilman intohimoa, ja hänellä oli kylläkin pätevät epäilykset kosijansa kestäväisyydestä. Häntä puistatti herttuan kunnianhimoiset aikeet, ja hän oli enemmän huolestunut hänen kunniastaan ja sielunrauhastaan kuin siitä, että kadottaisi hänen sydämensä, josta hän jo olikin varma, kun hän ei ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hän odotti kuitenkin vielä kolmannen vuoden loppua saadakseen varmuuden tästä, ja sanoakseen sitten nunnaluostarin abbedissana jäähyväiset maailmalle.

Vanha, kunnollinen herttua Juhana yhtyi tyttärensä mielipiteisiin ja päätökseen. Mainitsematta tyttärensä nimeä, hän oli uskollisena, isällisenä ystävänä puhunut vakavasti nuorelle herttualle hänen nykyisestä asemastaan ja hänen velvollisuuksistaan Tanskan kruunua kohtaan. Hänen sanansa eivät olleet menneet ohi aivan vaikutuksetta; mutta se ajatus, joka useimmiten näkyi herttuan mielessä viivähtävän, oli ylpeä tietoisuus siitä, että hän täällä oli tärkeässä tienvaihteessa, ja hänellä oli valta asettaa ratkaiseva luoti Tanskan ja tanskalaisen kuningashuoneen kohtalon vaakakuppiin. Markkreivien sekä rehellisen kreivi Gerhardin läsnäolo, ja heidän kehoituksensa ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin näkyivät saattavan hänet tukalaan hämmennystilaan. Siinä sotaneuvostossa, jossa jokainen oli lausunut ajatuksensa, nousi herttua Waldemar puhumaan lausuen käskevällä äänellä: "Täällä minä olen johtaja, hyvät herrat, ja vaikka minä kunnioitankin teidän neuvojanne ja hyvää tarkoitustanne, niin minä voin seurata ainoastaan omaa vakaumustani. Ennenkuin Danehovella on päätetty mitä marski Stigille ja hänen ystävilleen tehdään, ja ennenkuin minut laillisesti on nimitetty ja tunnustettu valtionhoitajan virkaan, en minä voi ottaa minkäänlaista ratkaisevaa askelta. Kahdentoista päivän kuluttua alkaa Danehove. Silloin on minun läsnäoloni Nyborgissa välttämätön. Tätä ennen ei voida mihinkään taisteluun ryhtyä, vielä vähemmin sitä lopettaa. Sen johdosta mitä minä olen kuullut Stig-marskin varustuksista, tarvitaan suurempi voima ennenkuin voimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänellä ja hänen ystävillään on sitäpaitsi maalain mukaan vielä oikeus puolustaa itseään Danehovessa, ja niinkuin minä jo sanoin: ennenkuin laillisesti on määrätty, mikä arvo minulla on täällä ja ketä vastaan me sodimme, ei voida mihinkään ryhtyä."

"Luvallanne sanoen, jalosukuinen herttua", alkoi kreivi Gerhard puhua, "minun luullakseni me aivan hyvin tiedämme sekä keitä me olemme, että kenen kanssa me olemme tekemisissä. Että ainakin me molemmat seisomme täällä Tanskan valtion alaisina läänitysmiehinä, ei tarvinne sen enempää vahvistusta. Sekin on kyllin selvästi toteen näytetty, että Riibelinnan päällikkö on avoimesti osoittanut olevansa valtakunnan ja kruunun vihollinen, kun hän on asettanut Stig-marskin lipun kuningaslipun sijaan. Ennenkuin voimme hyökätä Helgenaesiä ja Hjelmiä vastaan, täytyy Riibelinnan olla hallussamme, kaikkein kunnon taistelusääntöjen mukaisesti. Sillä voimalla, joka meillä on täällä, me ennen kahtatoista tuntia voimme anastaa linnan, ja minusta on häpeällistä ja suorastaan anteeksiantamatonta, että me vetelehdimme täällä suuren joukkomme kanssa antaen tyynesti kuninkaallisen linnan olla kapinallisten käsissä."