Skirmen poistui hiljaa huoaten. Drotsi Pietari heittäytyi ajatuksiin vaipuneena tuoliinsa. Hän otti taas esille Inge neidon kirjeen, jonka hän luki vielä kerran ja painoi sen huulilleen. Vähän senjälkeen astui ritari Thorstenson vihasta puhkuen sisään hänen luokseen.
"Haa, kirottu Alfkreivi — se oli hänen tyttärensä!" huudahti Thorstenson kiivaasti — "ja he ovat poissa, myöskin Inge neito —"
"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari ja piiloitettuaan kirjeen hän nousi. "Tässä on teidän nimityksenne ja valtakirjanne, urhea Thorstenson. Jumala olkoon teidän kanssanne! Raane pääsi siis pakoon, hyvä on! — Tällä kertaa olemme me kuitenkin hänelle kiitoksen velkaa."
"Kirottua! Hän karkasi Alfkreivin tytön kanssa!" jatkoi Thorstenson ja polkasi suuttuneena jalallaan. "He olivat jo väljillä vesillä ennenkuin joki ennätettiin sulkea. Haa, jos minä olisin tiennyt sen tuntiakaan ennen. Kuolema ja kirous! Alfkreivin tytär istuisi varmasti vangittuna Riibelinnassa siksi kunnes ritari Algotson olisi hirtetty, ja ylevä Ingrid olisi Thorstensonin vaimo!"
"Olipa hyvä, ettette tuntenut rohkeaa viikinkityttöä!" vastasi drotsi. "Muuten te olisitte joutunut minun kanssani tekemisiin: olisi ollut häpeäksi kaikille tanskalaisille, jos ei tuo reipas seikkailuimpi olisi päässyt täältä pois yhtä vapaana kuin oli tullutkin. Jos hän ei olisi tänä iltana rohkaissut viekasta etutanssijaamme ja juossut meidän kaikkien edellä, niin olisi urhein tanskalainen neitonen laulanut laulunsa turhaan, ettekä te nyt olisi Riibelinnan päällikkönä."
"Mutta saatana vieköön, hän oli kuitenkin kirotun Alfkreivin tytär."
"Mitä hän sille voi? Hän on sankaritar, ja me olemme hänelle kiitollisuuden velassa. Kyllä hän on saanut kalliisti maksaa rohkean seikkailunsa, lupautuessaan sen vuoksi Raanen vaimoksi."
"Te olette kuitenkin oikeassa, drotsi Pietari!" vastasi Thorstenson miettiväisenä. "Tyttö olisi ollut paremman sulhasen arvoinen ja ennenkaikkea paremman isän. Antaa rohkean tunturilinnun lentää! Ehkäpä hän saa katalimmasta ritaristamme vielä sankarin tai ainakin urhean merirosvon. Mutta kuolema ja kirous, jos vain olisin tiennyt hänet Alfkreivin tyttäreksi — —"
"Te olisitte kuitenkin kunnioittaen suudellut hänen kättään, ritari Tuittupää!" keskeytti hänet drotsi hymyillen. "Hevoset odottavat linnanportilla, herra drotsi!" huudahti Skirmen ovelta. Drotsi Pietari otti kiireesti sydämelliset jäähyväiset Riibelinnan urhealta päälliköltä ja poistui linnasta keveä rintahaarniska matkavaipan alla. Skirmen seurasi herraansa, joka ratsasti joutuin Viheriäkatua torille, välittämättä porvarien remuavasta ilosta. Kauppakadulla ei ollut enää väentungosta, mutta Skirmen huomasi siellä liikuskelevan omituisen salaperäisiä olentoja, jotka näyttivät dominikaanien ruumiinkantajilta, heidän kasvonsa oli peitetyt päähinevaipoilla, joihin oli leikattu suuret silmänkolot. Mutta heidän käsivarsiensa liikkeet ja pitkät askeleensa muistuttivat enemmän naamioituja ritareita. Uskollinen aseenkantaja käänsi herransa huomion tuohon väkeen, joka näytti pitävän heitä tarkasti silmällä.
"Siinä on joukko ruumiinkantajia, jotka kulettavat jotakin ruumista", vastasi drotsi. "Mitäs merkillistä niissä olisi?"