"Ratsastakaamme syrjään, herra", sanoi Skirmen, — "ne ovat varmaankin noita naamioituja lurjuksia".
Noin sata askelta heistä johti syrjätie oikeaan päin metsään. Tätä tietä pitkin he nyt näkivät tuon tumman ratsumiesjoukon ajavan poispäin.
"Toisaalle heillä on asiaa", sanoi drotsi, ottaen pois kätensä miekkansa kahvalta. "Eteenpäin!"
He ratsastivat taas lujaa vauhtia edelleen.
"Ehkäpä he mieluummin kohtaavat meitä metsän loppupäässä, herra", lausui Skirmen. "Me olemme vielä edellä, mutta olisi varmaan neuvokkainta palata takaisin Riibeen lisäväkeä saamaan. Henner vanhus ei varmaankaan turhaan pyytänyt meitä odottamaan."
"Ei, me käytämme hyväksemme etumatkaamme", lausui drotsi päättäväisenä, kannustaen hevostaan. "Jos ne ovat vihollisia, voivat ne tavoittaa Inge neidon ennen meitä, ja kukapa tietää mihin hänen kaksitoista ratsumiestään pystyvät."
He nelistivät metsän loppupäähän. Täällä tie oli hyvin kapea ja molemmin puolin jyrkkien mäkien rajoittama. Reippaalla hevosellaan Skirmen oli ehtinyt muutaman askeleen herransa edelle. Äkkiä hän nyt kääntyi ja ratsasti takaisin. "Rotkotie on saarrettu, herra." Drotsi pysähtyi. "Ja katsokaahan", jatkoi Skirmen, osoittaen syrjään päin, "tuolta metsästä tulee ulos sama joukko".
Drotsi Pietari katsahti taakseen paljastaen miekkansa. "Paha kyllä", sanoi hän, "ne ovat saaneet meidät ansaan. Mutta me emme anna vangita itseämme kuin rotat. Ratsasta kukkulalle, ja puhalla torveesi. Onhan hevosesi hyvä kiipeämään kuin kissa. Jos Henner tuo meille apua voi hän sen kuulla ja kiiruhtaa. Jumalan avulla minä pidätän vielä hetken nuo miehet loitommalla. Kiiruhda!"
Skirmen totteli, jättäen raskain sydämin herransa tähän ahdinkoon. Hän taputti hevostaan ja kuin vuorivuohi se kiipesi jyrkkää mäkeä myöten ylös, kantaen häntä.