"Minä seuraan teitä nyt ensinnäkin Schleswigin rajan yli, hyvä ystäväni", keskeytti kreivi Gerhard lopulta äänettömyyden. "Tällä rynnäköllä on varmaankin ollut tärkeät syynsä. Näinä aikoina täytyy katsoa koiraa karvoihin. Nuo keltaiset vaakunanututkaan eivät paljoa todista; mutta uskokaa minua, herttua on yrityksen alkuunpanija. Tässä piilee enemmän kuin vain kiitos Sjöborgin vankeudesta. Vanha pyhiinvaeltaja ei ole turhaan kehunut minun ainoata silmääni. Minä näen ehkä hyvinkin yhtä selvästi kuin te ja mitä tuo viekas herttua salaa kilpensä taakse alkaa minulle jo selvitä. Minä olisin ollut hyvin halukas panemaan tuon hienon herran pienelle koetukselle. Pitäkää varanne, hyvä drotsi", jatkoi hän vähän mietittyään, "jos herttua ei oikeaan aikaan saavu Danehoveen, olkaa te silloin paikallanne, ja estäkää kuningatarta ja nuorta kuningasta uskomasta häneen. Jos hän ei kiiruhda vaaliaan valtionhoitajaksi, on hänellä aivan varmaan joku suurempi etu näköpiirissä. Tuo vanha pyhiinvaeltaja selvitti minulle erään arvoituksen."
"Mitä teillä on mielessänne, kreivi Gerhard?" — kysyi drotsi, tarkastaen kreivin tavattoman vakavia kasvoja. — "Vanha Henner ei sentään liene ajanut päähänne aavistuksia, ja turhia ennakkoluuloja? Minä kunnioitan kyllä hänen viisauttaan ja kokemuksiaan; mutta hän ei ole aina aivan selväpäinen, enkä minä tahdo olla missään tekemisessä hänen unennäkyjensä kanssa. Mitä aikonettekin tehdä, jalo kreivi, niin elkää unohtako että me tällä hetkellä emme saa ryhtyä minkäänlaisiin vihamielisiin toimenpiteisiin herttuaa vastaan."
"Minä vastaan siitä mihin ryhdyn, eikä se kuulu valtakuntaan eikä kruunuun!" sanoi kreivi Gerhard. — "Senvuoksi ei teidänkään tarvitse siitä tietää. Uskotteko vangitun rosvon minun huostaani. Minä vastaan teille hänestä."
"Hyvä on", vastasi drotsi, "sen aarteen saatte haltuunne! Jos minä vain olisin kysymyksessä, niin minä unohtaisin koko seikkailun ja ehkä olisi viisainta silloin antaa vangin mennä menojaan; mutta jos ovat toiset asiat kysymyksessä, on asia tutkittava. Minä uskon viekkaan herttuan olevan yläpuolella henkilökohtaista, alhaista kostoa, ja täytyyhän hänen kuitenkin tuntea minut siksi hyvin, ettei hänen tarvinnut pelätä minun asettuvan maanlakia vasten vastustamaan hänen valitsemistaan valtionhoitajan virkaan."
* * * * *
"Hän tuntee teidät liiankin hyvin, kunnon ystäväni!" sanoi kreivi Gerhard. "Te olisitte ollut hänelle tervetullut vieras Nordborgin vankilatorniin. Mutta te olette oikeassa, pysytelkäämme pääasiassa. Jos minä saan kuulla jotakin, joka voi olla tärkeää kuningattaren ja nuoren kuninkaan tietää, niin te saatte kuulla sen minun omasta suustani, ennenkuin Danehove on loppunut, mutta", — lisäsi hän, veren kohotessa äkkiä hänen päähänsä — "jos minä sitä ennen saan kuulla herttua Waldemarin ja kauniin Agnes kuningattaren tehneen salaisen naimasopimuksen, silloin saatte suoda vaitioloni anteeksi!"
"Te hämmästytätte minua, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari — "uskotteko te todeksi sen, mitä minä jo kauan olen pelännyt mahdolliseksi? — Uskotteko te kuningattaren —"
"Hänestä minä uskon vain suurta, hyvää ja ihanaa," keskeytti kreivi hänet kiihkeästi. "Mutta niin viisas kuin hän onkin, voi hän erehtyä. Voisihan häikäisevä kuori pettää hänetkin? Jos komea, kaunopuhelias herttua olisi minunlaiseni kömpelö, yksisilmäinen leskimies, ja jörö puhumaan naisten kanssa — olisi se kyllä onneksi meille kaikille."
He vaikenivat nyt molemmat ja ratsastivat vakavissa ajatuksissa edelleen. Tuo tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard näytti silmänsä ja osan lihavuutensa ohella kadottaneen tasaisen, melkein välinpitämättömän tyytyväisyytensä, mutta tuo tappio ei rumentanut häntä, se mieluummin enensi hänen sotaisaa sankarinmuotoansa, ja se salainen surumielisyyden piirre, joka usein ilmeni hänen iloisessa leikinlaskussaankin näytti tekevän tuon urhean, uskaliaan herran vieläkin miellyttävämmäksi.
Drotsi Pietari oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän huomannut keskustelun tauonneen, sillä Inge neidon kuva sekaantui elähdyttävänä hänen synkkiin ja vakaviin tulevaisuuden suunnitelmiinsa. Joka kerran kun tomupilvi kohosi tiellä, luuli hän näkevänsä hänen matkavaununsa. Hän ratsasti silloin niin kiivaasti, että kreivi Gerhardin ja hänen seurueensa oli vaikea seurata häntä. Mutta aina hän pettyi: useimmiten tapasi hän härkäparven tai hevosjoukon, ja hän sai monasti pysähtyä levottomassa kiireessään, kun hitaat härkäpaimenet ja hevoskauppiaat sulkivat häneltä tien.