"Jumalani, mitä minä kuulenkaan? Mitä täällä silloin olisikaan tapahtunut?"
"Teeskennellyssä kapinassa herttuaa vastaan, johon uskottiin kansan tahtovan ottaa osaa, otettaisiin hämmingissä kuningatar ja nuori kuningas vangiksi. Me pakoitimme vangitun maantierosvon kertomaan heille teidän istuvan hyvässä säilössä vangittuna Nordborgin linnassa, ja siitä valheesta hän sai jälleen vapautensa. Sillaikaa kun kuninkaalliset vangit Alfkreivin avulla toimitettaisiin Tönsbergiin, menisi herttua joukkoineen Viborgiin, ja muka maata pelastaakseen huudattaisi sulasta armosta ja säälistä itsensä kuninkaaksi. Että hän 28:tena päivänä kapinan aikana oli ollut Schleswigissä, se täytyi voida asiakirjalla todistaa, niin että kunnon herra voisi puhdistautua kaiken sen varalta mitä tapahtuisi. Sen viivan, minkä minä tein hänen laskuihinsa, taisi hän huomata ennenkuin minä odotinkaan, sillä hän on päätäpahkaa ratsastanut Schleswigistä voidakseen olla täällä tänä iltana."
"Tulkaa, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari pelästyneenä. "Sellaiset asiat kuuluvat salakammioon. Minua huimaa niitä ajatellessani. Jos te voitte antaa minulle varmat todisteet näin hirvittävästä kavalluksesta, niin täytyy hänet syöstä, maksakoon se vaikka minun henkeni."
Drotsi Pietari veti nopeasti vieraansa mukaansa salakammioonsa, niissä hän kirjoitti muistiin jokaisen sanan, minkä kreivi sanoi, ja jokaisen asianhaaran, joka voisi valaista hänen kertomuksensa todenperäisyyden. Hovinarria kuulusteltiin myöskin, ja hänen kertomuksensa kirjoitettiin sananmukaisesti muistiin. Kreivi Gerhard pani alle sinettinsä, tarjoutuen valallaan ja hyvällä miekallaan hyvittämään sen mikä puuttui muodollisista todistuksista. Juhlallisin ilmein painoi myöskin hovinarri siihen sinettinsä aseenkantajatakkinsa napilla.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin Danehove oli alkanut oli drotsi Pietarilla salainen keskustelu ritari Jonin kanssa. Mutta melkein yhtä aikaisin olivat herttua ja Brandenburgin markkreivit kuningattaren luona.
Tänä Danehoven viimeisenä ja tärkeimpänä päivänä ratkaistaisiin asiat vanhan tavan mukaan taivasalla ja kansan nähden linnan edustalla. Oli helluntain kolmas päivä, ja mitä ihanin kevätilma enensi juhlallisuutta; tässä tilaisuudessa halusivat Fyenin alamaiset tervehtää nuorta kuningastaan. Kaikki oli mitä komeimmin järjestetty. Molemmin puolin valtaistuinta, jolla nuori kuningas istui, oli kaksi melkein yhtä komeaa istuinta asetettu kuningattarelle ja herttua Waldemarille. Purppuramattoja oli levitetty lattialle ja kaksi puoliympyrää tuoleja oli asetettu ruhtinaallisille herroille ja ritareille sekä myöskin piispoille ja papeille; mutta piirin keskellä oli mustalla veralla peitetty pyöreä pöytä ja sen ympärillä kolmekymmentäkolme tuolia, jotka kuitenkin täyttivät vain pienen osan suurta piiriä. Tämä omituinen näky herätti monenlaisia mietteitä kansassa. Tällä kertaa nähtiin jo aikaisesta aamusta Danehoven kentällä tavattoman suuret joukot porvareita ja talonpoikia. Siellä vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Vähitellen kokoontuivat sinne myöskin ritarit ja hengelliset herrat, joiden joukossa nähtiin ylhäinen tuomiorovasti Jens Grand, ja Lundin arkkipiispa, John Dros, kaikkien valtakunnan piispojen ohella. Kaikkien katseet näyttivät olevan suunnattuina linnan suuriin kaksoisoviin, joista nyt joka hetki odotettiin kuninkaallisten astuvan. Viimeinkin avattiin ovet, ja kaksi airutta, korkeatöyhtöiset kypärät päässä ja valkoiset sauvat kädessä avasivat loistokulkueen niinkuin turnajaisissa; mutta kulkueen mustat surupuvut muistuttivat enemmän ruumissaattuetta. Pieni kuningas astui lyhkäisin mutta varmoin askelin vakavana kookkaan äitinsä vieressä, heitä lähinnä seurasivat prinssi Kristoffer, herttua ja kuningattaren veljet. Kreivi Gerhard oli odottamatta liittynyt ruhtinaallisten herrojen jonoon. Hän ei ollut saapunut yksinään, vaan oli tuonut mukanaan molemmat veljensä, nuoret Holsteinin kreivit, sekä rügeniläisen ruhtinas Witzlaun, rohkean, kunnon miehen, joka oli kreivi Gerhardin ystävä ja Tanskan kruunun uskollinen läänitysmies. Nämä herrat oli ritari Jon juuri ennen kulkueen lähtöä esittänyt nuorelle kuninkaalle; mutta kreivi Gerhardilla oli ollut tilaisuus vain etempää tervehtää kuningatarta.
Kahdentoista valtaneuvoksen etunenässä seisoivat vanha ritari Jon, kansleri Martinus ja drotsi Pietari. Vanhan kanslerin kasvoilla ei huomannut minkäänlaista levottomuutta. Mestari Martinus oli myöskin levollisen näköinen; mutta hän kulki kumarassa, kädet yhteenliitettyinä väljissä dominikaani-hihoissaan ja näkyi salaa rukoilevan. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta drotsi Pietarin oli vaikea salata sisäistä kamppailuaan, hänen haavoitettu käsivartensa oli siteen tukema, ja mustan ritarivaippansa alla oli hänellä nippu asiakirjoja. Kun hän katseli ylpeää, riemuitsevaa herttuaa, säkenöitsivät hänen silmänsä suuttumuksesta. Mutta hän oli luvannut ritari Jonille hillitä itseään, ja hän huomasi sen itsekin välttämättömäksi. Hän hymyili katkerasti, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tuomittu hymyilevin kasvoin seuraamaan Tanskan vapautta ja onnea hautaan. Kuninkaallisia aseenkantajia, jotka marskin, alimarskin ja ritarien jälkeen lopettivat saattueen, johti nuoren kuninkaan suosikki, Åke Jonson, joka Finnerupin ladon onnettomuuden jälkeen oli tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi pojaksi. Hänen ja kuninkaan asemestari, drotsi Pietari, oli hänen ritarillinen esikuvansa, ja melkein täysinoikeutetun ritarin arvokkaisuudella Åke kantoi sitä aseenkantajamiekkaa ja niitä hopeakannuksia, jotka hänen nuori kuninkaansa oli antanut hänelle.
Danehove oli kokoontunut. Kun kansa nyt näki nuoren kuninkaan valtaistuimella, kun he näkivät kuningattaren jalot kasvot ja niin monta uskollista ja urheata miestä heidän ympärillään, muuttui äkkiä yleinen hiljaisuus meluavaksi suosionosoitukseksi. Samaten kuin Skardenborgissa luki ritari Jon kuuluvalla äänellä kuningasvaalia koskevan asiakirjan, ja suosionhuudot toistuivat moninkertaisella voimalla. Näiden suosionosoitusten kestäessä nousi pieni kuningas valtaistuimeltaan ja tervehti kansaa iloisen ja ystävällisen näköisenä. Lapsellinen ilo siitä, että oli näiden suurten suosionosoitusten esineenä, loi hänen synnynnäiselle kuninkaalliselle olennolleen ja hänen aikaiselle ritarilliselle käytökselleen omituisen miellyttävän ja viattoman leiman, joka vastustamatta voitti kaikkien sydämet.
Kuninkaan noustessa seisomaan, nousi kuningatarkin istuimeltaan, eikä herttuakaan epäillyt, yhdessä muiden ruhtinaallisten herrojen sekä valtakunnan läänitysmiesten ja ritarien kanssa kumartaa valtaistuimelle ja lapsikuninkaalle, joka huolimatta alaikäisyydestään kuitenkin oli heidän laillinen herransa.