Heti kun suosionosoitukset olivat loppuneet, astui ritari Jon esille ja luki sen pykälän valtakunnanlaista, jonka mukaan kuningatar ja herttua Waldemar olivat oikeutetut ottamaan haltuunsa valtionhoitajan viran kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Huolimatta tyytymättömyydestä, joka ilmeni monen kasvoilla, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut sanoa mitään sitä vastaan, ja siten sekä herttua että kuningatar saivat muodollisen vahvistuksen tähän arvoonsa. Kun säätyjen valitsemat miehet olivat allekirjoittaneet asiakirjan ja se oli luettu kansalle, kuului sieltä meluava suosionhuuto kuningattarelle, ja sitä seurasi äkkinäinen ja yleinen hiljaisuus. Muutamat äänet, joiden joukosta tunsi mestari Grandin äänen, huusivat nyt myöskin: "Eläköön herttua Waldemar, kuninkaan holhoja ja valtakunnan suojelija!" Siihen yhtyi kyllä moni, vaikka hiljaisella äänellä, — ja tuntui niinkuin se olisi tehty enemmän pakosta ja pelosta kuin suosiosta.
Herttua vastasi tervehdykseen alentuvalla ystävällisyydellä. Samassa nousi nuori kuningas, ja siellä vallitsi suurin hiljaisuus, ja kaikki kuuntelivat hartaasti. Kuningas loi katseensa drotsi Pietariin ja mestari Martinukseen, hän näytti heidän kehoittavasta katseestaan lukevan, mitä aikoi sanoa. Hän voitti nopeasti näennäisen levottomuuden, joka silmänräpäykseksi näytti vallanneen hänet, ja hän sanoi nyt niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Minun uskollinen tanskalainen kansani! Minä lupaan teille Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä tahtovani olla teille hyvä ja oikeutta rakastava kuningas. Minä tiedän, että maalainsäädös ja kansan päätös on oikea ja pätevä, ja minä antaudun mielelläni rakkaan äitini ja herttuan holhoukseen kunnes olen laillisessa iässä. Mutta niin totta kuin minä tämän lainmukaisen holhouksen aikana olen Tanskan laillinen kuningas, ja olen kantava isäni ja suurten Waldemarien kruunua, — niin minä määrään ja käsken, luottaen holhoojieni ja valtaneuvoston siihen yhtyvän, — että asia minun kuninkaallisen isäni murhaajia vastaan näillä oikeuskäräjillä mitä ankarimmin tutkittaisiin ja tuomio julistettaisiin. Astukaa esille, drotsi Hessel! Te olette minun ja kruunun puolesta kuninkaanmurhaajien syyttäjä!" Drotsi Pietari astui esiin, ottaen vaippansa alta esille asiakirjat.
"Jos minun rakas äitini ja herttua Waldemar siihen suostuvat", — jatkoi pieni kuningas, katsahtaen Jon ritariin, ja näytti melkein sanasta sanaan muistavan sen mitä vanha valtiomies oli valmistanut hänet puhumaan, "niin minä ehdoitan, että minun arvoisa setäni, Brandenburgin markkreivi Otto, minun uskollinen läänitysmieheni, Rügenin ruhtinas Witzlau, uskalias ja rehellinen kreivi Gerhard Holsteinistä ja hänen jalosukuiset veljensä, sekä kaksikymmentä ja seitsemän kunnon miestä Tanskan ritaristosta ja aatelistosta kokoontuvat tällä paikalla tutkimaan drotsin syytöstä ja todistuksia. Senjälkeen vannottakoot he ketä ne miehet olivat, jotka Finnerupin ladossa, pyhän Cecilian yönä väkivaltaisesti murhasivat minun autuaan isävainajani, kuningas Eerik Kristofferinpojan. Minä olen, käsi hänen verisellä rinnallaan, luvannut hänen sielulleen ja vanhurskaalle Jumalalle tämän olevan minun ensimäisen sanani Tanskan valtaistuimelta, ja että jumalattomat kuninkaanmurhaajat ovat tuomittavat ja rangaistavat oikeudenmukaisesti."
Pieni kuningas oli ponnistuksesta ja kiihkosta, jolla hän oli muistanut ja saanut lausutuksi tämän vaatimuksen, tullut hehkuvan punaiseksi, ja viimeisiä sanoja lausuessaan, jotka hän itse, ritari Jonin suureksi ihmeeksi, oli lisännyt, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän vaikeni ja istuutui taas valtaistuimelle.
Kaikki olivat ihmeissään siitä vakavuudesta ja arvokkaisuudesta, jolla lapsikuningas oli puhunut. Kuningatar näytti olleen siihen valmistunut. Hän nousi heti ja sanoi — ääneen ja päättäväisesti: "Minä suostun tähän kuninkaan ehdoitukseen. Minä olen jo sopinut siitä valtakunnan neuvostossa, ja siihen tarvitaan nyt ainoastaan jalosukuisen Waldemar herttuan vahvistus."
"Minä suostun siihen myöskin!" sanoi herttua hiljaa, tehden, sen niinkuin näytti, olosuhteiden pakosta, tietäen vastaanväittämisen herättävän vaarallisia epäluuloja.
Ritari Jonin ehdoituksesta toimitettiin heti noiden kahdenkymmenenseitsemän aatelismiehen vaalit, joiden yhdessä ruhtinaallisten herrojen kanssa piti tutkia drotsin syytöskirjat. Valituiksi tulivat läsnäolevat vanhimmat ja arvossapidetyimmät ritarit. He istuutuivat kaikki heti mustan pöydän ympärille piirin keskeen, ja heidän ympärillään vallitsi sanaton, pitkä äänettömyys sillaikaa kun todistajat kuulusteltiin ja drotsi luki syytöskohdat. Tämän aikana astuivat esiin herttuan viittauksesta lukuisan ritarijoukon saattamina ne kolme ritaria, jotka herttua oli tuonut varmasti suojattuina mukanaan syytettyjen puolustajiksi. He olivat kaikki kolme puetut rautaan kiireestä kantapäähän, ja heidän kypäräsilmikkonsa olivat suletut.
Viimeinkin nousivat ruhtinaalliset herrat sekä nuo kaksikymmentäseitsemän aatelismiestä mustan pöydän äärestä, ja heidän etunenäänsä astui Brandenburgin markkreivi Otto, pitäen pergamenttilehteä kädessään. Hän kumarsi valtaistuimelle ja koko seurakunnalle, lukien sen jälkeen selvään ja ääneen tanskaksi, vaikka hiukan murtaen: "Niiden tosiasioiden nojalla jotka meille ovat esitetyt, sekä niiden todistelujen mukaan, jotka me olemme kuulleet, täytyy meidän julistaa seuraavat herrat, ritarit ja aatelismiehet syytetyiksi osallisuudesta kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaan: korkeastiruhtinaallinen herra kreivi Jaakko Hallannista, Tanskan valtakunnan marski, herra Stig Andersen Hvide, kamariherra Ove Dyre, ritarit Pietari Jaakonpoika, Pietari Porse, Niilo Hallandsfar, Arvid Pentinpoika, Niilo Knutinpoika. ja Jaakko Sinijalka, sitäpaitsi kamaripalvelija Raane ja aseenkantaja Åke Kagge. Että äskenmainitut yksitoista miestä, sekä vielä eräs kahdestoista, joka nyt on kuollut ja poissa, valepuvuissa Pyhän Cecilian yönä ovat olleet saapuvilla Finnerupin ladossa Viborgissa ja henkilökohtaisesti ovat ottaneet osaa kuninkaanmurhaan, sen me voimme käsi pyhällä Raamatulla täällä todistaa ja vannoa iankaikkisen Jumalan nimessä, sekä Tanskan kuninkaan ja kansan edessä."
Kun nimet luettiin, näytti kaksi noista kolmesta rautapukuisesta ritarista huojuvan, ja he nojautuivat miekkoihinsa; mutta kolmas, pitkä, roteva mies seisoi liikkumattomana ja uhmailevana, siniseen vaippaansa kietoutuneena, nyrkkiin puristetut kädet laskettuina ristiin rintahaarniskalle. Nyt astui mestari Martinus esiin raamattu kädessään, ja nuo kaksikymmentäseitsemän ritaria ja ruhtinaalliset herrat laskivat kätensä kirjalle, ääneen ja selvästi vannoen syytöksensä tosiksi.
Nyt löi uhmaileva, kookas ritari silmikon kypärästään ja hurjat, hiukan kalpeat soturinkasvot tulivat näkyviin.