Rohkean ja huolettoman näköisenä lähestyi nyt herttua kuningatarta. "Teidän äkillisesti muutettu päätöksenne on ihmetyttänyt minua, jalo kuningatar!" sanoi hän äänellä, jonka tarkoituksena oli moittia kuitenkaan loukkaamatta. "Mutta minä uskon teillä olleen siihen tärkeämmätkin syyt kuin mitä armollisesti minulle ilmoititte. Enpä usko levottoman yön ja satunnaisen unen niin suuresti vaikuttavan meidän viisaaseen ja järkevään valtiattareemme. Että minä teidän nöyrimpänä palvelijananne, vastustelematta kunnioitan myöskin teidän selittämättömiä oikkujanne, sen minä olen nyt osoittanut. Siitä huolimatta minä tahdon vielä huomauttaa teille, että suuret kansankokoukset näinä levottomina aikoina, sekä nämä juhla- ja kruunausmatkat saattavat maan ja valtakunnan suureen vaaraan. Me annamme nyt lainsuojattomille liiankin sopivan tilaisuuden kostoon. — Heille ei ensimäisessä suuttumuksessaan mikään kostonaie ole liian rohkea."
"Teidän ja näin monen urhean ritarin ympäröimänä olisi tuollainen pelko minun puoleltani loukkaus" — vastasi kuningatar — "sitäpaitsi minä olen, niinkuin näette tuntuvasti lisännyt henkivartiotani. Minä tiedän antaa arvon teidän hienotunteisuudellenne ja ritarilliselle säälillenne minun oikkujeni ja ajattelemattomien päähänpistojeni suhteen", jatkoi hän, "ja minä olen todellakin velvollinen lähemmin selittämään teille syyt horjuvaan päätökseeni. Tärkeissä valtioasioissa on ehkä ymmärtämätöntä antaa aavistusten ja unien olla määräävinä, ja kaikkien sellaisten syiden, joita te vahvempi sukupuoli ivaatte ja ylenkatsotte. Tämä ei muuten ole kuulunut minun heikkouksiini, mutta teidän täytyy myöntää, varoittavan unen, elämäni synkkien muistojen yhteydessä voivan olla minulle jostakin merkityksestä. Eikä myöskään liene aivan järjetöntä kiirehtiä tätä tärkeää toimitusta, joka kansan ajatuksen mukaan yksin voi pyhittää ja suojella kruunua jumalattomimpiakin pettureita vastaan. Myöskin ilman tuota haaveilua, joksi te varmaankin sitä kutsutte, oli kuninkaanmurhaajien näkeminen eilen Danehovella riittävä varoitus pysymään näinä aikoina etäällä Viborgin hautaholvista tai — Finnerupin ladosta."
Herttua kalpeni. "Mitenkä, jalo kuningatar!" sanoi hän hätäisesti. "Eivät suinkaan teidän aavistuksenne ja unenne ole yhteydessä noiden hirvittävien muistojen kanssa."
"Osaksi. Olettehan te kuullut, herttua Waldemar, että petturit olivat tuona kamalana pyhän Cecilian yönä piiloutuneet harmaaveljesten vaippoihin. Ne kaksitoista miestä, jotka minä yöllä näin unissani, ja jotka näyttivät kantavan Tanskan kruunua keihäittensä kärjissä, he olivat minusta kuin susia lammasvaatteissa, ja heidän etunenässään seisoi mies, jonka kasvot olivat kokonaan päähineen peitossa — —"
"Hän oli teistä varmaankin Stig-marski?" keskeytti hänet herttua äkkiä — "hyvä on, häntä te syystä kyllä saatte varoa ja juuri senvuoksi — —"
"Juuri senvuoksi minä olen muuttanut päätökseni!" jatkoi kuningatar. "Teidät minä myöskin näin — —"
"Minutko? Se on minulle liian suuri kunnia. Minä uskallan kuitenkin toivoa, että te ette edes unissa aseta minua paikalle ja seuraan, jonka sekä minä, että te olemme tuominneet —"
"Te seisoitte minun vieressäni, ja minusta te näytitte kalpealta kauhusta katsellessanne tuota aseleikkiä ja horjuvaa kruunua murhaajien keihäidenkärjissä. Silloin minusta tuntui kuin Tanskan suojeluspyhimys, pyhä Knut-kuningas, olisi seisonut minun edessäni ja sanonut: Voideltu kantakoon kruunua kuolinhetkeensä asti! — Voitteko te ihmetellä, että sellainen varoitussana sai minut tekemään päätöksen, jota aikaisemmin sekä valtaneuvosto että kansa olivat toivoneet? Ennen teidän tuloanne se oli jo ollut päätetty. Skjelskjörin juhlan siirtäminen olisi ollut omiaan keräämään tyytymättömyyttä — ja kruunauksen vieläkin enemmän." Kuningatar vaikeni ja katseli herttuaa totisena. "Jos minä näen oikein", lisäsi hän — "niin täyttyi jo osa untani. Tehän seisotte todellakin aivan kalpeana minun vieressäni."
"Minä en aina siedä meri-ilmaa", vastasi herttua kohottaen kätensä kasvoilleen. "Hyvä on, jalo kuningatar", lisäsi hän huolettomalla ja välinpitämättömällä äänellä, "Jos todellakin teidän mielestänne nämä juhla- ja voitelutoimitukset ovat niin tärkeät, niin en minäkään tahdo kehoittaa teitä niitä siirtämään. Jos Tanskan suojeluspyhimys muuten on vaivautunut ilmestymään teille, niin olisin minä vain toivonut hänen lausumaan ajatuksensa selvemmin: Kantaa kruunua kuolinhetkeen asti, ei selitä paljoa, mutta kantaa sitä onnellisesti ja kauan olisi minusta tärkeämpää, enkä minä tiedä johtaako tämä tie siihen."
"En minäkään", vastasi kuningatar — "mutta koettakaamme Jumalan nimeen kuitenkin".