Nyt astui nuori kuningas Jon ritarin ja kreivi Gerhardin kanssa heidän luokseen ja keskustelu keskeytyi. Puhuttiin vähäpätöisistä asioista. Vanha Jon ritari laski leikkiä, ja pian näytti kuninkaallinen matkaseurue olevan hyvin iloisena. Drotsi Pietari ei ottanut ensinkään osaa keskusteluun, hän oli vakava ja hiljainen. Mutta kreivi Gerhard tunsi itsensä niin onnelliseksi kuningattaren suosionosoituksen salaisesta pantista, jota hän kantoi rinnallaan, että hän heittäytyi kokonaan iloisen mielialansa valtaan ja onnistui paremmin kuin kukaan muu huvittamaan kuningatarta. Turhaan herttua ponnisteli päästäkseen hänen edelleen sukkeluuksien ja hienojen kohteliaisuuksien keksimisessä. Se levoton alakuloisuus, jota hän koetti peittää, esti hänen esiintymästä tavallisella huolettomuudellaan, ja hänen pakoitetut kohteliaisuutensa ja kokkapuheensa herättivät kreivi Gerhardin hullunkuristen lisäysten kautta yleistä naurua, mihin hänen vasten tahtoaan täytyi yhtyä.
Lähestyttiin Skjelskjöriä, ja vuonon molemmille rannoille, joka jakoi kaupungin kahteen melkein yhtäsuureen osaan, nähtiin kokoontuneen paljon ihmisiä. Nuori kuningas seisoi etumaston juurella kanslerin vieressä ja kuunteli tarkkaavaisesti oppineen herran kertomusta Henrik Aemeldorfin kapinasta hänen isoisäänsä kuningas Kristoffer Waldemarin poikaa vastaan.
"Siitä on nyt kolmekymmentäviisi vuotta, minun nuori herrani ja kuninkaani!" vastasi kansleri. "Mutta minusta tuntuu niinkuin se olisi tapahtunut eilen, se oli juuri viikko senjälkeen kun minä olin voittanut ensimäisen palmuni logiikassa pilaritalossa. Täällä nousi teidän autuas isoisänne maihin, pakoittaakseen ylpeän kapinoitsijan alistumaan ja vannomaan hänelle uskollisuusvalan. Kaupunki ja linna olivat oikeudenmukaisesti sotapäällikön omaisuutta: Ne oli Kuningas Aabel antanut hänelle pantiksi sotapalkkiosta, mutta hän teki suuren synnin ja vääryyden kieltäytyessään vannomasta uskollisuutta kuninkaalle ja yllyttäessään kansan häntä vastaan. Näettekö te syvän vallihaudan keskellä kaupungin aluetta? Sen tuo jumalaton Aemeldorf antoi kaivaa, ja sen takana hänellä oli vahvat linnoitukset."
"Ja minun isoisäni voitettiin, ja hänen täytyi paeta tuota kapinoitsijaa?" huudahti nuori kuningas. "Olipa se sentään harmillista! Eikö hänen sotajoukossaan ollut yhtään uskollisia ja urhoollisia miehiä?"
"Oli varmasti!" vastasi kansleri — "mutta mitä auttaa ihmisvoima silloin kun Jumala tahtoo meitä rangaista. Hän antoi jumalattomien petturien voittaa vain joksikin aikaa: Seuraavana vuonna palasi teidän kuninkaallinen isoisänne ankarana ja mahtavana tuomarina, ja silloin oli Herra hänen kanssaan. Kaupunki valloitettiin ja poltettiin. Kapinoitsijapäällikön täytyi paeta, ja kaikki hänen liittolaisensa teloitettiin samalla viheriällä torilla, jolla nyt oikeuskäräjät ja valtiopäivät pidetään. Soli Deo gloria!" [Jumalalle yksin kunnia!]
"Sielläkö minulle siis huomenna vannotaan uskollisuusvala!" sanoi kuningas Eerik. "Sepä ihmeellistä. Jos siitä on kulunut vain vähän yli kolmekymmentä vuotta niin varmasti siellä vielä elää paljon niitä, joiden ystäviä ja sukulaisia siellä teloitettiin."
"Aivan varmasti", vastasi kansleri. "Jumalattomia ei ole vielä juurrutettu maailmasta. Jos minä olisin teidän asemassanne, minun nuori kuninkaani, niin minä tulevaisuudessa siirtäisin Själlandin valtiopäivät toiseen kaupunkiin näiden synkkien muistojen tähden, ja välttääkseni siten pahoja enteitä, joihin kansan taikausko täällä helposti voi antaa aihetta. Kuninkaitten valta ja onni on vain Jumalan kädessä, se on kyllä totta, mutta lyhytnäköinen ihminen haluaa aina ennustaa huonosti siellä missä Herra hyvästi suojelee, ja onnettomalla paikalla ei kukaan voi oikein iloita ja uskoa ajalliseen onneen."
"Ette suinkaan te mitenkään epäile näitä minun rakkaita alamaisiani täällä, arvoisa herra?" kysyi Eerik. "Katsokaa miten iloisesti he heiluttavat hattujaan! Ja kuuletteko heidän iloisia tervehdyshuutojaan?"
"Kansa on, Jumalan kiitos, uskollista ja rehellistä", vastasi kansleri — "mutta jos lainsuojattomat tulevat tänne panemaan vastalauseensa tuomioon, niin he kyllä löytävät ystäviä. Missä ei paholaisella olisi liittolaisia! Mutta teillä on uskollisia miehiä ympärillänne, herra kuningas, eikä teillä Jumalan avulla ole mitään pelkäämistä. Jos näen oikein, niin on Rimordsonkin täällä."
Kuninkaallinen laiva laski maihin. Laivasillalla linnanvouti ja porvarit vastaanottivat kuninkaalliset. Pentti Rimordson, joka pitkälaivoineen äsken oli tullut tänne Tornborgista, oli myöskin siellä. Tätä kuningattaren sukulaista ja kuningashuoneen uskollista ystävää kunnioitettiin kaikkialla. Hänen veljensä teloittaminen Niilo Rauhattoman ryövärijoukon kanssa oli tehnyt hänet vielä entistäänkin synkkämielisemmäksi; mutta hän koetti mitä valppaimmalla toiminnalla korvata sen häpeän, mikä oli täten koitunut hänen kuuluisalle suvulleen. Riibe-linnan valloittamisen jälkeen, johon hän oli tehokkaasti ottanut osaa, hän oli risteillyt rannikoilla ja vartioinut sitä norjalaisten merirosvojen hyökkäyksiltä; Skjelskjörin vuonossa oli merirosvolaiva, jonka hän äsken oli anastanut. Niinpian kuin totinen ritari oli tervehtinyt kuninkaallisia, pyysi hän saada saattaa heidät "hovikartanoon", joksi linnaa kutsuttiin, siellä hänellä olisi tärkeitä asioita kerrottavana.