"Teidän järkevyytenne saa minut raivostumaan!" huudahti drotsi Pietari. — "Minä en voi enää kauvempaa nähdä tuota petturia joukossamme meidän ja valtakunnan herrana. Jos emme saa hänen toimiaan ehkäistyksi, niin joudumme hänen käsiinsä — sanoi vanha Henner. Taittukoon nyt tai taipukoon!"
"Kyllä se taittuu, jos te vain annatte aikaa!" sanoi vanhus painokkaasti. "Meille on onneksi niinkauan kun hän voi kantaa naamariaan. Sinä hetkenä, jolloin hän itse sen heittää pois, silloin vasta me voimme hänet syöstä asemastaan."
"Hyvä! — Siihen tarvitaan vain yksi sana!"
"Varokaa sitä sanaa, drotsi Pietari, sillä te voitte kumota ehkä Tanskan valtaistuimen." Ritari Jon vaikeni ja katseli nuorta, kiihoittunutta ystäväänsä levottomana ja huolestuneena. "Vielä yksi asia!" — lisäsi vanha herra hiljaisemmalla äänellä — "tiedättekö te, että meidän uskollisen Ingemme isä istuu vangittuna tornissa, noiden tärkeiden kavaltajakirjeiden kulettajana?"
"Taivaan Jumala, ritari Laveko?" huudahti drotsi Pietari kauhuissaan. "Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen. Minä en voi, paha kyllä, epäillä, mutta onko hänen rikollisuutensa todistettu?"
"Hän oli merirosvolaivassa, ja hänen hallustaan löydettiin kirjeet. Minä en tiedä voiko hän mitään sanoa puolustuksekseen. Huomenna hänet tutkitaan ja tuomitaan valtaneuvostossa. Niiden suhteiden nojalla, jossa me olemme häneen, minä olen vaatinut minut ja teidät vapautettaviksi olemasta hänen tuomariansa."
"Inge parka!" huokaili drotsi Pietari. "Missä hän on? — Mihin te olette toimittanut hänet? Hän oli käskenyt minun kääntymään teidän puoleenne. Te olette ankarasti ja kylmästi välttänyt kaikkia minun kysymyksiäni näinä vaaran päivinä. Nyt minä en sitä kestä kauvempaa. Mitä hänellä on tekemistä Ruotsissa, sillaikaa kun me täällä vangitsemme ja tuomitsemme hänen isänsä?"
"Te saatte tietää kaikki ja hyväksytte sen!" vastasi ritari Jon tarttuen hänen käteensä. "Seuratkaa minua kanslerin luokse. Ingen tähden toivoisin Laven voivan pettää meidät kaikki huomenna. Jos minä olisin hänen tuomarinsa, niin hän ei olisi pelastettavissa. Nyt on herttua hänen tuomarinsa. Toinen korppi ei puhkaise toisen silmää. Niin pitkälle on tultu, että me nyt saamme iloita siitä, että meillä on petturi valtakunnanhoitajana." Hän vei kiivaasti kätensä silmilleen ja veti drotsi Pietarin mukanansa pois.
NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.
Keskellä linnanpihaa oli pieni, pimeä torni, jonka alinta osaa, syvine kivikellarineen, käytettiin vankilana. Yhteen näistä maanalaisista kivikomeroista oli ritari Lave suljettu. Hän liikkui tuskallisen varovasti, peläten kuulevansa rautakahleittensa kolinaa. Jokaista voimakkaampaa ääntä hän säpsähti, ja aina vähän päästä hän katsahti vahvasti teljetylle rautaovelle; mutta sitä ei avattu. Pieni rautaristikko, joka oli ylhäällä melkein katonrajassa, oli linnanpihan puolella. Vanhan vankitukin ja muutaman irtonaisen kiven avulla, joihin ennen pahantekijät oli kahlehdittu kiinni, onnistui hänen suurilla ponnistuksilla kiivetä ristikon alapuolella olevaan muurinsyvennykseen Sinne hän kömpi ja voi sieltä nähdä kaikki, jotka kulkivat ylös tai alas linnanportaita. Hän näki nyt Jon ritarin astuvan ohitse drotsi Pietarin kanssa; mutta hän pelkäsi kohdata vanhan sukulaisensa katsetta, ja suuttumus tukahutti hänen äänensä aikoessaan huutaa drotsi Pietaria nimeltä ja rukoilla häneltä pelastusta. Hän vaikeroi hiljaa ja väänteli käsiään. Viimeinkin hän näkyi saavan rohkeutta nähdessään useita herttuan miehiä kulkevan ohitse. Hän veti esille kirjeen, joka oli piilotettu hänen hiaansa. Joka kerran kuullessaan ääniä vankilaovensa takaa, piilotti hän sen hätäisesti, ja joka kerran kuin joku herttuan väestä astui ohitse, otti hän sen taas esille. Nuori kuningas näyttäytyi hetkeksi parvekkeella ja tervehti linnanpihalle kokoontuneita uteliaita ihmisiä, jotka riemuitsivat ja heiluttivat hattujaan hänet nähdessään. Tämä näky liikutti vangittua ritaria, hän piilotti taas kirjeen ja vaipui syviin ajatuksiin. Illalla valaisi kuu hänen komeronsa, mutta vielä hän istui epäröiden kirje kädessään. Viimeinkin hän näki herttuan hyvin miettivän näköisenä astuvan alas linnanportaita, mennäkseen siihen linnan siipirakennukseen, joka oli hänelle osoitettu. Hänen edellään kulki kuninkaallinen kamaripalvelija soihtua kantaen. Kuusi hänen ritariaan seurasi häntä vähän taempana. Hän kulki aivan vankilanikkunan ohitse. Toivon kipinä antoi hätääntyneelle vangille rohkeutta. Hän rykäsi. Herttua tuli tarkkaavaiseksi ja katsahti ylös ristikkoikkunaan. "Te pudotitte hansikkanne, herttua Waldemar!" kuiskasi vangittu ritari ja heitti samassa kokoon käärityn kirjeen ulos ristikosta. Herttua antoi hansikkansa pudota sen päälle ja otti äkkiä sen ylös hansikkansa mukana. "Tuolla istuu varmaankin joku norjalaisista kavaltajista hirsipuuta odotellen!" sanoi hän, vilkaisten suuttuneena ristikkoon. Sitten hän poistui nopeasti, katsomatta enää vankilaan, josta hänen jälkeensä kaikui syvä, valittava huokaus.