"Armias Jumala, he tappavat hänet!" huusi kuningatar. "Pelastakaa, pelastakaa drotsi Pietari, jalo kreivi!" Vaarasta välittämättä hän ratsasti näin huutaen keskelle kreivi Gerhardin ratsumiesparvea, jotka olivat vähällä saada lainsuojattomat kokonaan karkoitetuksi kentältä. Hän tunkeutui aivan kreivi Gerhardin luokse, toistaen kehoituksensa.
"Jumalan nimeen sitten niinkuin te tahdotte, arvoisa kuningatar!" vastasi kreivi Gerhard. "Mutta te riistätte voiton meidän käsistämme. — Eteenpäin miehet! Elkää välittäkö minusta!" Hän käänsi hevosensa kiirehtiäkseen drotsi Pietarin avuksi ja saadakseen hänen taistelurivinsä järjestymään. Mutta suuri osa hänen omia ratsumiehiään teki saman käännöksen, ja siten syntyi epäjärjestys, kun toiset ryntäsivät eteenpäin ja toiset taapäin. Lainsuojattomat tunkeutuivat taas esiin hurjasti huutaen; ja vastakkaiselta puolelta herttua ahdisti voitokkaasti drotsin ratsumiehiä, jotka olivat kadottaneet päällikkönsä. Kreivi Gerhard pysäytti pakenevat joukot ja pyysi heitä kääntymään. Mutta hän huusi turhaan, hänen oli mahdoton enää koota hajaantuneita ratsumiehiä. Vihollinen tunkeutui voittaen molemmilta puolin, ja hirvittävä temmellys vallitsi kaikkialla hänen ympärillään. "Kaikki on menetetty! Meidän täytyy paeta, jalo kuningatar!" huusi hän nyt suuttuneena ja kääntyi sivulleen, missä kuningatar juuri äsken oli ratsastanut, mutta siellä ei häntä näkynyt. Yksi kuningattaren ratsumiehistä oli heittänyt vaippansa hänen ylleen ja hän oli kadonnut sekasorron vallitessa. — Kreivi Gerhard ei eroittanut häntä mistään meluavien ja taistelevien ratsumiesparvien joukosta. Nyt hän raivostui, ja huitoi joka suuntaan niin hurjasti, ettei ystävä eikä vihollinen uskaltanut lähestyä häntä. Hänen tuijottava silmänsä etsi vain kuningatarta, mutta hänestä tuntui niinkuin sekin olisi tullut soaistuksi. Taistelukenttä ja koko maailma pyöri hänen silmissään, ja kun hän palasi tajuntaan, huomasi hän olevansa yksin autiolla taistelukentällä, ympärillään vain kuolleita ja haavoittuneita sotilaita. Hänen silmänsä oli vahingoittumatta, mutta se, joka hänelle oli vieläkin kalliimpi, oli kadonnut. Hän kannusti tulista orittaan, ja se kantoi hänet kiitäen ruumiiden yli kaupunkiin.
NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.
Kapina kaupungissa ei ollut vielä tukahutettu. Kaikilla kaduilla tungeskeli asestettuja porvareita ja sotilaita. Yhä sattui verisiä tappeluita. Muutamat huusivat Stig-marskin ja kreivi Jaakon nimeä: "Kostoa lainsuojattomille!" Toisilla oli herttuan nimi tunnussanana, lyöden maahan jokaisen joka ei heihin yhtynyt. "Eläköön nuori kuninkaamme, turma pettureille!" huusi suuri osa porvareista ja huonosti asestetuista talonpojista. Lainsuojattomien ja herttuan puoluelaiset eivät näkyneet oikein tietävän katsoisivatko toisiaan ystäviksi vaiko vihollisiksi; mutta he yhtyivät kuitenkin niinkuin usein ennenkin kuninkaallismielisiä vastaan. Pian kuitenkin herttua oli voittanut, ja hän ratsasti slesvigiläisten ratsumiestensä ympäröimänä katuja pitkin. Huhu hänen voitostaan ja kuninkaallisten tappiosta kulki edeltä, levittäen kauhua kaikkien kaupungin porvarien kesken ja pakeneviin talonpoikiin, jotka olivat kokoontuneet vannomaan uskollisuusvalaa kuninkaalle. Herttuaa seurasi joukko hurjan näköisiä miehiä, veriset kirveet kädessä, ja paljon oudon näköisiä muukalaisia, jotka meluten osoittivat hänelle suosiotaan. Tähän voittokulkueeseen liittyi myöskin joukko rautapukuisia ratsumiehiä, joiden kypärän silmikot olivat suletut, heidän arveltiin olevan lainsuojattomia ja heidän sotilaitaan.
Herttua laskeutui linnan edustalla hevosensa selästä ja antoi heti ratsumiestensä asettua sinne. "Missä on kuningas?" kysyi hän. "Vuonon kautta pakomatkalla Nyborgiin!" vastasi eräs lihava lahtari.
Herttua näytti äkkiä tulevan hyvin levottomaksi. Hän antoi yhdelle ritareistaan salaisen käskyn, ja tämä ratsasti heti ratsumiesjoukko mukanaan satamaan.
"Ja missä on hänen armonsa kuningatar?" kysyi herttua taas. Siihen ei voinut kukaan vastata hänelle. Hän sai vain kuulla, että ritari Rimordsonin merimiehet olivat hakeneet prinssi Kristofferin ja prinsessa Mereten linnasta.
"Rauhoittukaa, kunnon kansalaiset!" sanoi hän senjälkeen meluavalle kansanjoukolle, joka ympäröi häntä. "Menköön kukin kotiinsa! Tänä päivänä ei ole Danehovea eikä kuninkaan tervehdysjuhlaa. Minä olen onnellisesti tukahuttanut kapinan. — Kapinan yllyttäjä on minun hallussani. Se oli kuningattaren ylimielinen suosikki, drotsi Hessel. Hän on johtanut harhaan kuningattaren, asettaen minut väärään valoon. Hän on ottanut alaikäisen kuninkaan valtaansa, päästäkseen itse hallitsemaan maata, mutta siitä petturista olette nyt päässeet. Hän ei enää milloinkaan pääse näkemään päivän valoa. Minä olen vielä teidän valtiohoitajanne, ja minä otan huolehtiakseni sekä teidän, että maan turvallisuudesta ja onnesta!" Tätä hänen puhettaan tervehdittiin meluavin suosionosoituksin, ja herttua kumarsi lempeästi ja kuninkaallisen arvokkaasti kapinallisille liittolaisilleen. Sitten hän poistui ritareineen linnaan ja hänen mukanaan meni sinne myöskin se kookas panssaroitu ja siniviittainen herra, jonka kypäränsilmikko oli suljettu ja joka oli johtanut lainsuojattomia. Tämän herran kanssa, jonka kaikki luulivat tuntevansa lainsuojattomaksi Hallannin Jaakko kreiviksi, oli herttualla salainen keskustelu ritarisalissa. Tämän jälkeen poistui panssaroitu herra linnasta, ja tunnin kuluttua olivat lainsuojattomat ja heidän sotamiehensä lähteneet kaupungista. Sanottiin heidän kaupungista mennessään vihaisesti uhkaellen tulevansa takaisin ennen vuoden ja päivän kuluttua tuli ja miekka mukanaan.
Herttua itsekin näytti tahtovan poistua levottomasta kaupungista, jossa kuninkaalla oli paljon uskollisia alamaisia, jotka eivät olleet herttualle eikä Stig-marskin puoluelaisille suosiollisia. Vangittu ja vaarallisesti haavoittunut drotsi oli viety kahleissa herttuan omaan laivaan. Kuninkaalliset pitkälaivat olivat lähteneet vuonosta, ja paitsi herttuan kolmea laivaa oli ainoastaan yksi laiva satamassa, jolla luultiin nähdyn kuningattaren väkeä. Herttua tahtoi kuitenkin siirtää lähtönsä iltaan, hänen mielestään oli varomatonta lähteä linnasta, ennenkuin kaupungissa oli täydellisesti rauhallista. Hän oli nähnyt kuningattaren keskellä taistelun temmellystä, mutta hän oli äkkiä kadonnut hänen näkyvistään. Hän tiesi kuningattarella olevan paljon ihailijoita kaupungissa, ja hän oli hyvin levoton. Hän antoi tarkasti etsiä taistelukentän ympäristöineen, mutta siellä ei löydetty kuningatarta; eikä kreivi Gerhardia. Hän kaipasi sitäpaitsi erästä slesvigiläistä ratsumiesosastoa, jotka taistelun kestäessä olivat tulleet eroitetuiksi hänestä eivätkä olleet vielä palanneet.
Alkoi jo hämärtää, ja hän astuskeli levottomissa ajatuksissa edestakaisin ritarisalissa. Hän tunsi kyllä itsensä ylpeäksi voitostaan. Mutta kuninkaan paon vuoksi oli koko tämä sekava mellakka onnistumaton yritys. Hän alkoi pelätä liian aikaisin heittäneensä pois naamarinsa ja siten ilmiantaneensa rohkeat aikeensa. Saatuaan kuulla marskin lupauksesta norjalaisten kuninkaalle, ei hän enää luottanut lainsuojattomiin. Hänen kiitoksensa Jaakko kreiville oli ollut kylmä ja vähäsanainen. Hän näytti olevan tuskallisessa epävarmuudessa siitä mitä hänen nyt oli tehtävä, voidakseen saavuttaa ylpeän päämääränsä. "Tartu siihen valtikkaan, jolla voit henkiä taivuttaa, ja sinun kruunusi loistaa kuin aurinko!" kuiskasi hän itselleen, ja hänestä tuntui niinkuin hän taas olisi istunut Sjöborgin linnassa ja puhellut huuhkajansa kanssa. Hän katseli arasti ympärilleen suureen pimeään saliin ja pelkäsi meikein omia sanojaan, tuntui niinkuin kuollut, mielipuoli piispa olisi puhunut hänelle. "Valoa! Valoa!" huusi hän. Hänen palvelijansa, jotka tiesivät herransa kammoksuvan pimeässä olemista, kiirehtivät sytyttämään kaikki ritarisalin kynttilät. Herttua antoi vielä muutamia käskyjä matkavalmistuksista, ja lähetti taas miehiä tutkimaan oliko hiljaista kylässä ja eikö ollut väkijoukkoja vuonoon vievällä tiellä. Vähän senjälkeen avattiin ovi, ja kaksi hänen ritareistaan toi sisään vangin, jonka hänen väkensä äsken oli tuonut linnaan, ja joka vaati tulla viedyksi herttuan luo. Vanki seisoi kääriytyneenä umpivaippaan, sadehattu vedettynä pään ylitse, ja näytti tutkivasti katselevan herttuaa. Samassa putosi vaippa hänen hartioiltaan lattialle. Herttua peräytyi hämmästyneenä pari askelta — kaunis majesteetillinen Agnes kuningatar seisoi hänen edessään, yllään kimalteleva kruunauspukunsa.