"Sanotaan minun olevan teidän vankinne, herttua Waldemar!" sanoi hän rauhallisen arvokkaasti. "Mutta minun mielestäni te olette minun vankini, niin totta kuin te olette katala kapinoitsija, ja minä tänä hetkenä Tanskanmaan hallitseva kuningatar!"
Herttua viittasi pikaisesti hämmästyneiden ritariensa poistumaan. "Jalo kuningatar!" sanoi hän kohteliaasti ja nöyrästi. "Yhdessä suhteessa te olette oikeassa: minä olen nyt ja ikuisesti teidän vankinne. Mutta kapinoitsija minä en ole. Sitävastoin drotsi Hessel ja teidän miehenne ovat petollisella ja kunniattomalla tavalla hyökänneet minun kimppuuni. Teidän omasta vaatimuksestanne minä tulin tänne valtionjohtajaksi, ja täällä, vastoin lakia ja oikeutta, hyökätään minun kimppuuni juuri hetkellä, jolloin minä olen viemässä kuningasta kruunattavaksi. Kauhulla minä näin teidän armonne takaa-ajajieni etunenässä. Tämä näkö olkoon puolustuksenani, miksi minä silmänräpäykseksi poistuin kuninkaan vierestä, koettaen väistää taistelua, jossa teidän kallis henkenne oli vaarassa."
"Mitä minä kuulen!" sanoi kuningatar säpsähtäen. "Te vielä kiellätte olevanne tämän kapinan johtaja? Ja te uskallatte panna sen minun syykseni?"
"En teidän, armollinen kuningatar, vaan kunnianhimoisen ja häpeämättömän drotsi Hesselin. Hän on syypää täällä tapahtuneeseen onnettomuuteen, ja jokaiseen veripisaraan, joka tänä päivänä on vuodatettu. Hän on kapinoitsija ja maankavaltaja, enkä minä — ja taivas varjelkoon minua syyttämästä teitä uskottomuudesta! Hän on häpeämättömästi väärinkäyttänyt teidän lempeytenne ja suosionne. Hän on johtanut teidät ottamaan tämän varomattoman askeleen. Hän on saattanut minut epäluulon alaiseksi, kohotakseen minun jälkeeni valtakunnanhoitajaksi, tai ehkä Tanskanmaan kuninkaaksi."
Kuningatar peräytyi askeleen ja loi viisaan, tutkivan katseen viekkaaseen herttuaan. Hän näytti hetkeksi vaipuvan ajatuksiinsa, mutta sitten tuntui kuin kirkas valo olisi välähtänyt hänelle, ja hän lähestyi tuttavallisesti herttuaa. "Te olette ehkä avannut minun silmäni näkemään äärettömän petollisuuden", sanoi hän, voimatta kuitenkaan kokonaan hillitä ääntään. — "Jos tämä todellakin on tapahtunut drotsin alotteesta, niin on hänet vedettävä siitä edesvastuuseen. Kuningas ja kansa tuomitkoot hänet petollisena maankavaltajana! Missä hän on?"
"Minun hallussani!" vastasi herttua kohteliaasti hymyillen. "Ja teidän suostumuksellanne, hän pysyy siellä niinkauan kun minä olen valtionhoitaja Tanskassa."
"Te vastaatte minulle hänen hengestään", vastasi kuningatar koettaen salata levottomuuttaan. "Olkoon hänen rikoksensa kuinka suuret hyvänsä, niin ainoastaan kuningas ja kansa maakäräjillä voivat hänet tuomita, ja silloin sekä minun että teidän läsnäollessa."
"Se on ymmärrettävä, teidän armonne! Pahimmalle verivihollisellenikin tapahtukoon oikeus. Mutta suokaa, armollisin kuningatar, minun ensin esittää oma asiani teidän tuomioistuimellenne!" keskeytti hän kohteliaasti ja tarjosi syvään kumartaen kuningattarelle kullatun nojatuolin, mihin tämä istuutui. "Minä ymmärrän kyllä, että teillä on oikeus epäillä minua", alkoi hän taas puhua. "Teidät on tuotu tänne minun vankinani, vaikka niinkuin minä jo sanoin, minä olen ikuisesti teidän vankinne. Minä voin todistaa teille olevani syytön koko tähän ihmeelliseen mellakkaan!" jatkoi hän kiihkeästi ja hänen äänessään värähteli tukahutettu intohimo. "Minä voin antaa teille päivän selvän todistuksen siitä miten mielettömästi — miten nurinkurisesti ja päättömästi minä olisin toiminut, jos minun aikomukseni olisi ollut asettua vihamieliseen asemaan teidän suhteenne — —" hän vaikeni ja näytti miettivän mitä lisäisi. "Niin, se olisi ollut uhkarohkeaa!" huudahti hän taas. "Minä tahdon nyt tunnustaa teille sen, mikä jo kauan on ollut sydämeni hartaimpana ja rohkeimpana toiveena, ja johon minä joskus elämäni onnellisimpina hetkinä olen uskaltanut toivoa, suuren Waldemarsuvun ruhtinaallisena jälkeläisenä — —"
Hän pysähtyi taas ja tarkasti kuningatarta viekkain tutkivin katsein. Hän näki kuningattaren kasvojenilmeiden muuttuvan äkkiä ja hän alkoi epäröidä. Mutta tuntien oman viehätysvoimansa, hän karkoitti luotaan kaikki epäilykset, ja suuttumuksen punan kuningattaren poskilla hän luuli ujon hämmästyksen suotuisaksi merkiksi.
"Jalo, ihanin kuningatar!" jatkoi hän rohkeasti, "Te ette voi loukkaantua toiveesta, jonka hartain halu olisi yhdistää kansan ja valtakunnan onneen uskollinen rakkautensa naisihanteeseensa, — se on toive, jonka ilmaisemiseen minulta puuttuu sanoja; mutta se on aiheutunut teidän kauneutenne, sielun jaloutenne ja viisautenne ritarillisesta kunnioituksesta, ja se on saanut voimaa ja sytykettä niistä tunteista, jotka tekevät ruhtinaan ihmiseksi, sen ohella kohottaen ihmisen totuudessa ruhtinaaksi."