"Te puhutte hyvin kohteliaasti ja koreasti, herttua Waldemar!" vastasi kuningatar rauhallisesti hymyillen. — "Te luulette siis, ettei Tanskan kuningatar voi kieltäytyä kuulemasta teidän rakkaudentunnustustanne silloin kun hän on teidän vankinne, ja ettei hän osta vapauttaan liian kalliisti lahjottaessaan voittajalleen kätensä ja sydämensä?"
Herttua säpsähti. "Elkää taas väärinkäsittäkö minua, jalo kuningatar!" alkoi hän vähän tyynemmin puhua. "Minä uskalsin tänä hetkenä lausua tämän tärkeän tunnustuksen voidakseni selvästi osoittaa teille miten mahdoton minun on olla teidän vihollisenne. Te olette satunnaisen erehdyksen kautta täällä minun vankini, ja te olette vapaa minä hetkenä haluatte. Te olette kuningatar ja hallitsijatar täällä yhtähyvin kuin uskollisimpien soturienne joukossa. Mutta suokaa minun tehdä huomautus, joka lieventää tämän ehkä liiankin rohkean askeleen!" lisäsi hän rohkeasti, huomatessaan ylpeän hymyn kaareilevan kuningattaren huulilla. "Te olette kyllin valtioviisas käsittääksenne, että tällä hetkellä sekä teidän että Tanskan kohtalo on minun käsissäni. Ja minä en tahdo väärinkäyttää tätä satunnaista etua. Mutta jos ei teidän sydämessänne ole minulla vähintäkään sijaa, niin te järkevänä ja valtioviisaana naisena ette kuitenkaan voi ylenkatsoa tällaista tarjousta näin tärkeänä hetkenä." Tämän rohkea kosija sanoi ylpeästi ja itsetietoisesti, osoittaen siten tuskin antavansa rukkasista korkealle vangille vapautta. Mutta lieventääkseen tällä valtiollisella viittauksella tekemäänsä loukkausta, hän äkkiä muutti puhetapaansa. Hänestä oli nyt tärkeää saada kauniin kuningattaren sydän, tai edes hänen turhamaisuutensa myöntämään järkeväksi tai ainakin välttämättömäksi sen, minkä hän arveli kyllin selvästi tuoneensa esille. Hän oli taas ritarillinen rakastaja, ja hän alkoi nyt hyvin kaunopuheliaasti ja näennäisen lämpimästi ylistellä kuningattaren kauneutta ja sielunjaloutta. "Minä annan elämäni ja autuuteni teidän käsiinne, jalo kuningatar!" sanoi hän lopuksi, taivuttaen polvensa. Kuningatar oli vaiti ja katseli polvistuvaa kosijaa läpitunkevin katsein. Katkera vastaus oli valmiina hänen huulillaan, mutta samassa ovi avautui ja yksi herttuan ritareista astui sisään. Herttua nousi nöyrästä asennostaan ja polkaisi kiivaasti lattiaan. "Mitä tämä on?" sanoi hän. "Kuka on niin rohkea?"
"Kreivi Gerhard, — ankara herra!" vastasi ritari hätäisenä. "Holsteinin kreivi Gerhard on piirittänyt linnan lukuisan ratsujoukon kera. Hän uhkaa rynnätä linnanpihaan, jos ei Tanskan kuningatarta heti päästetä vapaaksi."
Herttua seisoi kuin salaman iskemänä.
"Te tulitte sopivaan aikaan, herra ritari!" vastasi kuningatar ja nousi rauhallisen arvokkaasti. "Te näitte jalosukuisen herranne asennossa, jota hänen ei tarvitse hävetä. Hän on tunnustanut väkensä erehdyksen kautta joutuneensa epäluulonalaiseksi kavalluksesta ja majesteetinrikoksesta, ja hän on senvuoksi antanut elämänsä ja kohtalonsa minun käsiini. Te olette todistajana, että minä olen antanut anteeksi hänen erehdyksensä, johon hän ei ole syyllinen. Teidän käsivartenne, herttua Waldemar! Minä aion heti matkustaa. Jalo kreivi Gerhard odottaa minua."
Nyt kuului kovaa melua linnan ulkopuolelta. Herttua kumarsi syvään ja ojensi hänelle käsivartensa vastaan väittämättä. Ritari kulki edellä kaksi palavaa kynttilää kädessään. Herttuan viittauksesta kiirehtivät passaripojat lisäksi soihtuineen. Kreivi Gerhardin suureksi ihmeeksi vietiin kuningatar siten mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja ruhtinaallisen komeasti ulos linnasta ja jätettiin hänen turviinsa. Kahden tunnin kuluttua purjehti kuningatar suotuisalla tuulella Nyborgin vuonosta, herttua Waldemar lähti vangittu drotsi mukanaan Alsiin.
NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.
Sillaikaa kun drotsi Pietari istui vangittuna Nordborgin linnassa eikä voinut mitään toimia kuninkaan ja maan parhaaksi, huolehtivat vanha ritari Jon sekä kreivi Gerhard, kansleri ja uskollinen Rimordson väsymättömän valppaasti kuninkaallisten turvallisuudesta, koettaen tukea alaikäisen valtaistuinta. Herttuan mielestä hänen ei nyt ollut viisasta käyttää hyväkseen valtionhoitajan oikeuksiaan. Stig-marskin yritykset Tanskan yhdistämisestä Norjaan, sekä herttuan pelko siitä, että hänen omat aikeensa oli saatu ilmi, olivat niin hämmentäneet hänet, ettei hän enää näyttäytynyt Tanskan hovissa. Suuttuneena onnistumattomasta kapinasta ja häpeällisestä kosimayrityksestä, joka etenkin oli hänelle lannistava nöyryytys, lähti hän vähän senjälkeen Saksiin, ja piakkoin saatiin kuulla hänen siellä äkkiä menneen naimisiin herttua Juhanan tyttären, hurskaan Sofia prinsessan kanssa.
Tanskalle onnellinen sattuma teki tyhjiksi ne vaaralliset aikeet, joilla Ekerön luona majaileva norjalainen laivasto uhkasi maata. Raa'an jaarli Vähä-Alfin, yhdessä kuninkaan suosikin, Halkell Angmundin kanssa, piti johtaa laivastoa. Mutta vähän aikaa senjälkeen kertoi huhu jaarlin juomapöydässä joutuneen riitaan Halkellin kanssa, ja hän oli aivan Norjan kuninkaan nähden lyönyt hänet kuoliaaksi viinikannulla. Tästä syntyi laivastolla verinen taistelu: 260 jaarlin miehistä sai surmansa, jaarli itse tuomittiin lainsuojattomaksi ja pakeni Ruotsiin. Sotaretki Tanskaa vastaan keskeytyi. Mutta lainsuojattomat ryöstivät lakkaamatta Tanskan rannikkoa. He polttivat Middelfartin ja Hindeholmenin Fyenillä, ja nämä rajut vieraat jättivät tuskin yhtään Tanskan merikaupunkia rauhaan. Stig-marskin nimi oli kauhu kaikille tanskalaisille. Raane Jonson oli myöskin yksi niistä rohkeimmista merirosvoista, jotka hätyyttivät valtakuntaa, Stevnsklintin luona olevassa Gjorslövin talossa oli hänellä linnoitus, ja pakopaikka ryöväysretkillään. Pettääkseen vihollisiaan ja johtaakseen heidät harhaan, hän ratsasti mailla ollessaan hevosella, joka oli takaperin kengitetty, ja hänen mukanaan oli aina väkevä, vihainen koira, joka varoitti häntä takaa-ajajista, ja se hyökkäsi hätätilassa väkevimmänkin sotamiehen kurkkuun. Lundin arkkipiispa oli julistanut sekä Raanen että marskin ja kaikki lainsuojattomat kirkon pannaan; mutta he näyttivät rohkeasti uhittelevan sekä pannansäteitä että lainsuojattomuustuomiota. Useimmat lainsuojattomat olivat paenneet Norjaan, jossa he ärsyttivät norjalaista kuningasta ryhtymään ratkaisevaan retkeen Tanskaa vastaan. Marski jäi uhmaillen Hjelmiin, josta hän alituiseen teki ryöstöretkiä Pohjois-Jyllantiin ja saarille. Ylpeä Jaakko kreivi linnoitti Hunehalsin Pohjoishallannissa, ja sekä hän että marski valmistautuivat puolustamaan itseään viimeiseen asti.
Kruunaus siirrettiin talveksi, jolloin vihollisen ja merirosvojen oli mahdoton päästä Beltin ja salmien poikki. Joulupäivänä 1287 voideltiin ja kruunattiin Lundissa kuningas Eerik Menved, niinkuin häntä jo kutsuttiin. [Menved johtui ehkä hänen tunnuslauseestaan: Ved alle hellige Maend! (Kaikkien pyhien miesten kautta). Jotkut johtavat tämän lisänimen Maendevid sanasta, tarkottaen nuoren kuninkaan viisautta ja järkevyyttä.] Tämä oli viimeinen tehtävä, minkä vanha, uskollinen arkkipiispa Johan Dros toimitti. Hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt tuliko rukouksensa kruunun turvallisuudesta kuulluksi. Vähän jälkeen kruunauksen vahvistettiin liitto ja ystävyys Ruotsin mahtavan kuninkaan Maunu Latolukon kanssa kaksinkertaisella kihlauksella, jotka jo kauan olivat olleet ehdolla ja salaa päätetyt: ruotsalaiset lähettiläät veivät pienen tanskalaisen prinsessa Mereten Ruotsiin, ruotsalaisen kruununperillisen, prinssi Birgerin kihlattuna, ja maaliskuun keskivaiheilla julaistiin Tanskan kuningas Eerikin ja ruotsalaisen prinsessa Ingeborgin kihlaus. Tämän johdosta oli Helsingborgissa suuret juhlat, joissa kuninkaalliset kihlajaiset vietettäisiin ritarileikeillä.