"Minulla on enimmäkseen rauhallinen ja onnekas mieliala, herra drotsi", — vastasi kreivi välinpitämättömästi, — "ja tuntuu siltä kuin te ottaisitte sen mukaan laskuihinne. Minä sallin harvoin ihmisten lähetä itseäni likemmäs kuin mitä terveyteni ja hyvä mielialani sietää. En ensinkään salaa, mikä minua miellyttää ja mikä ei miellytä, varsinkaan en sitä tee ollessani näin silmä silmää vastaan kahdenkesken, ja jos Te siinä näette jotakin kummallista tai huvittavaa, no niin, minä en siitä suinkaan pahastu! Minä oikein iloitsen siitä, että minun hyvä tuuleni voi yhdistyä muitten hupiin."
"Mutta tämä Teidän avomielisyytenne ja hupinne, herra kreivi, näyttää minusta loukkaavan sitä ylhäistä naista, jonka värejä minä syvällä kunnioituksella pidän ominani, samoinkuin myös herraani ja kuningastani itseään, ja Te saatte suoda minulle anteeksi, että minä uskallan häiritä Teidän liian rauhallista ja onnekasta mielialaanne."
"Vai niin!" — keskeytti kreivi ja vaihtoi äkkiä välinpitämättömän ilmeensä jännitetyksi vakavuudeksi. — "Siinäkö langassa tämä juttu riippuu! Nyt minä tiedän mitä halusinkin tietää ja aivan kohta olen käytettävänänne, kuten aamupäivällä Teille lupasin. Mutta ensiksi tahdon kuitenkin Teidät saada ymmärtämään avomielisyyteni, herra drotsi! Minä halusin vain nähdä, pukeutuisitteko heti sotisopaan, huomatessanne salaamattoman mieltymykseni ylhäistä valtiatartanne kohtaan, voidakseni siitä seikasta päättää, mitä minun on uskottava eräiden käsittämättömien huhujen todenperäisyydestä, jotka Te luultavasti tunnette yhtähyvin kuin minäkin."
"Huhujen?" — toisti nuori drotsi käyden hehkuvanpunaiseksi. — "Jos ne huhut loukkaavat minun tai ylhäisempien henkilöitten kunniaa, ovat niiden levittäjät valhettelijoita ja häväisijöitä, ja niiden uskojat häpeämättömiä raukkoja."
"Mitä siihen jaloon naiseen tulee, joka enimmän kärsii näistä huhuista", — vastasi kreivi säkenöivin katsein, — "niin kaukana olkoon minusta halu uskoa niihin! Mutta mitä Teihin tulee, nuori, intomielinen herraseni, niin minulla on nyt aihetta uskoa, että Teidän onnenritarin-päänne on tullut hiukan pyörälle, sekä että vaakunanne kotka jännittää siipiään liian leveälle, niin että niitä on ehkä tarvis lyhentää." Drotsi Pietari kalpeni vihasta ja tarttui miekkaansa. "Minä voisin valita toisen keinon, saadakseni Teidät ajattelemaan sekä herättääkseni Teidät vaarallisesta, mielettömästä unestanne", — jatkoi kiihtynyt kreivi. — "Te kuljette silmät kiinni tornin huipulla; minun tarvitsee vain mainita nimenne oikealla paikalla ja hetkellä, saadakseni Teidät syöksymään alas. Mutta tavallani minä itse olen saman unelman vanki. Myönnän mielelläni, että se on minussakin hulluutta, joka ei johda mihinkään tai johtaa hullujenhuoneeseen, mutta se olkoon minun asiani! Minun mielettömyyteni on sentään vähintäinkin epäitsekästä, enkä minä sitä käytä alhaisesti keinona, ponnahuttaakseni ylös itseni naissuosion kautta. Minä en ole vielä, kuten Te, saattanut jaloa valtiatartamme huonoon huutoon käyttäytymällä sopimattoman tuttavallisesti kaikkien nähden. Hänen uskollisena ritarinaan ja suojelijanaan aion nyt rangaista Teitä häpeämättömyydestänne. Minun miekkani on vedettynä, herra drotsi! Suojelkaa itseänne!"
Kuin kaksi välähtelevää salamaa iskivät näiden molempain ritarien miekat vastakkain. He ottelivat kauan ankarimmalla kiihkeydellä, mutta suunnilleen yhtäläisellä asetaidolla, saamatta toisiinsa isketyksi yhtään merkitsevämpää haavaa. Vähitellen pääsi drotsi Pietari jälleen maltillisuuteensa, ja hänen iskunsa harvenivat, mutta samalla tehostuivat. Kreivi Gerhardin käsi ja hartiat vuotivat verta. Mutta nyt hän ikäänkuin raivostui ja huitoi hurjasti päätäpahkaa ympärilleen kaikkiin suuntiin niin, ettei paraskaan asetaituri olisi voinut arvata ja torjua hänen iskujaan. Drotsi Pietarilla vuoti jo moni haava verta, ja voimat alkoivat huveta häneltä. Mutta hänen kiihtynyt vastustajansa luopui nyt kaikesta varovaisuudesta, antaakseen drotsille kaikin voimin ratkaisevan iskun kaulaan. Tätä vaarallista hetkeä käytti haavoittunut ritari nopeasti hyväkseen ja teki kreivin äkkiä aseettomaksi haavoittamalla häntä syvälle rintaan, jolloin kreivi kaatui taaksepäin hevosen selkää pitkin sekä pudotti miekan kädestään. Tuskin oli ratkaiseva isku kohdannut voitetun, ennenkuin drotsi Pietari hyppäsi maahan ehtiäkseen vastustajalleen avuksi, mutta ennenkuin hän ehti kreivin luo, putosi tämä jo voimatonna satulasta.
Kuten tottunut haavalääkäri drotsi Pietari tarkasti heti haavan ja huomasi sen syväksi, vaikka ei sentään kuolettavaksi. Hän otti esiin välttämättömät sidetarpeet sekä parantavaa voidetta, jota hänellä tavallisesti oli mukanaan satulapussissa, ja kun kreivi jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa huolellisesti siteihin kääritty. Viha oli hävinnyt, ja jälleen hänellä oli kasvoillaan levollinen ja hyvänsävyinen ilmeensä. "Olipa se oikein kuuma ottelu, jossa tuskin oli paljonkaan hupia" — sanoi hän. — "Minä olen Teitä runnellu pahoin, drotsi! Tehän vuodatte verta pirusti. Ja Te olette sitonut ensiksi minut! Se oli enemmän kuin mitä voi kilpailijaltaan vaatia. Sallikaa minun nyt tehdä Teille vastapalvelus! Tai voitteko itse? — Minä en juuri siihen pysty." Hän tahtoi nousta, mutta vaipui raukeana maahan jälleen.
"Teidän haavanne on melkoisen syvä, mutta ei vaarallinen, jalo kreivi!" — lausui drotsi Pietari. — "Kun olette hiukan koonnut voimianne, autan minä Teitä satulaan. Luulen, että ehdimme Nyborgiin, vaikka ajamme hiljakseen. Te pieksitte minua ilman mitään järjestystä pitkin ja poikin, niin että tuskin siitä mitään apua lähtee vaikka minä peitteleisinkin kaikki pikkureikäni. Mutta ei se mitään teekään. Kaulan saama naarmu minua enimmän vaivaa. Luulenpa, että Teidän oli aikeenne kerrassaan lyödä pää poikki minulta."
"Tietysti!" — vastasi kreivi. "Päätönnnä Te ette kyllä olisi minua lyönyt laudalta tuon kauniin tiaisen edessä, jonka kunniaksi me nyt voimme esiintyä Tanskan hovissa elävänä hakkuulihana. En kai sentään liene lyönyt Teitä kaulaan syvemmälle, jalo ritari, kuin että pää hyvin pysyy paikoillaan? Kun minä nyt oikein punnitsen juttua, niin kyllä me kuitenkin intoilimme nyt aivan kirotun mitättömästä hölynpölystä. Te olette silponut minua niin kunnon tavalla, etten minä enää voi uskoa mitään pahaa Teistä."
Sillävälin drotsi Pietari oli sitonut vertavuotavan kaulansa ympäri liinavaatetta, minkävuoksi hänen oli pitänyt ottaa pois rubiinikiehkuransa, missä tuo pieni meripihkahelmi riippui. Tyynesti hymyillen hän nyt ojensi tämän arvoesineen haavoitettua vastustajaansa kohden, virkkoen: "Syyttömyyteni todistukseksi tahdon sanoa Teille vain, urhea kreivi Gerhard, että tämän helmen olen saanut kihloiksi vastaiselta vaimoltani. En tosin ole häntä nähnyt senjälkeen kuin hän leikki nukella, ja minä itse ratsastin keppihevosta. Mutta hän on kuitenkin määrätty minun morsiamekseni, sen lupasin kuolevalle isälleni lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. Sieluni silmät näkevät hänessä nyt vain viattoman lapsuuden-enkelin, joka on kuin puoleksi unhoitettu unikuva. Ehkä en voi häntä ensinkään rakastaa, kun minä jälleen hänet tapaan todellisuuden maailmassa. Mutta kättäni en sentään tarjoa koskaan kenellekään muulle. Ja — ritarikunniani kautta! — enpä tiedä koskaan olleeni mitenkään uskoton häntä kohtaan. Minä tunnen meidän yhteistä ylevää valtijatartamme kohtaan vain ihailua ja kunnioitusta, mitä ei koskaan mikään rakkaus eikä mikään viha ole minulta riistävä."