"Tässä on minun käteni!" — puhkesi kreivi Gerhard puhumaan. — "Kuolemaan saakka me kaksi olemme tästälähin ystäviä ja luotamme toisiimme. Siltä, joka tämän päivän jälkeen sanoo pahan sanan drotsi Pietari Hesselistä, minä lyön pois sekä nenän että korvat, niin totta kuin nimeni on kreivi Gerhard!"
Drotsi Pietari vastasi sydämellisesti kreivin vilpittömään kädenpuristukseen ja auttoi hänet hevosen selkään. Itse hän ripeästi hypähti satulaan, ja ystävällisin sanoin sydäntään keventäen nuo kaksi haavoittunutta herraa jatkoivat hiljalleen matkaansa. Vasta myöhään illalla he lähenivät Nyborgia. He olivat ratsastaneet pohjoista tietä, Helletoften ja Sprotoften välitse, mistä kaupunkiin pääsee. Mutta vielä he eivät voineet nähdä kaupunkia sen suuren tammi- ja pyökkimetsän takia, mikä maanpuolelta miltei kokonaan salasi sen. Oli hauska, kirkas kevätilta. Vähenevä kuu oli juuri noussut ja valaisi kääkkyräisiä tammia, jotka vielä seistä törröttivät paljain oksin, kun taas kauniit, äskettäin lehtineet pyökinlatvat rauhallisesti kuin temppelin holvit kaartuivat ratsastajien yllä. Kuuma ottelu seurauksineen, samoinkuin se ystävällinen suhde, joka senjälkeen oli muodostunut näiden kahden ritarin välille, oli siinä määrin saanut kaikki heidän elinvoimansa liikkeeseen, että he nyt ratsastivat äänettöminä metsän läpi ja näyttivät askartelevan vain omissa ajatuksissaan, satakielen virittäessä hiljaisessa metsässä ensimäisiä liverryksiään heidän kuuluviinsa.
KUUDES LUKU.
"Mutta missä on kaupunki? Minä luulin jo olevamme perillä!" sanoi lopulta kreivi Gerhard ja valitteli vähän haavaansa. "Terottakaa ensi kerralla paremmin miekkanne, drotsi Pietari, niin se riipaisee vähemmän lihaani, vaikka menisikin hiukan syvemmälle. En kuolemakseni jaksa kärsiä sen kutiamista."
"Jos se olisi tunkeutunut sormenkaan verran syvemmälle, jalo kreivi, niin me emme kuuntelisi tänä iltana täällä yhdessä satakielen laulua", vastasi drotsi Pietari. "Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä neitsyt! Haava ei ole vaarallinen, eikä tuota teille suurempia tuskia, kunhan vain voitte olla hiukan varovainen. Minä tunnen voiteeni, se on tehty Henrik Harpunsoittajan ohjeen mukaan."
"Silloin se on varmasti hyvää!" vastasi kreivi. "Hän valmisti laastarin myös kuningas Waldemarin silmään. Mutta mihin minä joudun tämän moskan kanssa?" jatkoi hän hiukan ärtyisesti. "En minä halua esiintyä linnassa nypityn kukon näköisenä, enkä edes tunne kaupunkia. Onko siellä kunnollista majataloa?"
"Sen puutetta ei ole, jalo herra, sillä sen jälkeen kun Danehove säännöllisesti kokoontuu sinne, on pieni Nyborg aikatavalla laajentunut. Mutta kun ette kuitenkaan halua tulla haavoitettuna linnaan ja saattaa kaikki kuningattaren somat hovineidot tuskaan, niin tyytynette vastaanottamaan minun luonani asunnon ja hoidon."
"Teidänkö luonanne? Milloinka olette, drotsi vanhapoika, ruvennut Nyborgin kaupungin porvariksi ja talonisännäksi?"
"Viime vuodesta, teidän luvallanne, mutta omalla tavallani. Te kyllä tiedätte, että minun asemassani olevalla tuskin milloinkaan on kotia. Isieni linnan, Harrestrupin, näen tuskin kerran vuodessa. Kun hovi on Riibessä, niin asun minä siellä prinssin luona linnassa, mutta se ei ole siellä kauan. Täällä ollessani asun itseni luona. Kaikki ruhtinaalliset herrat, jotka kokoontuvat tänne Danehoveen, tuskin mahtuvat linnaan. Minä olen senvuoksi seurannut edellisten drotsien esimerkkiä ja olen antanut Jon ritarin tavoin rakentaa itselleni pohjoisen lammikon luokse kivestä talon, sieltä ei ole pitkälti linnaan eikä Danehoveen, ja kaikkien valtakunnan neuvosten ja kruunun läänitysherrojen keskellä olen kuitenkin oma herrani."
"Sepä oivallista. Silloin olen heti vieraanne. Ja koska te, hyvän vanhan tavan mukaan, osaatte yhtähyvin parantaa lihaa kuin hakata sitä rikki, niin ei olisi voinut paremmin osua."