"Minä en uskalla sanoa kuka olen", vastasi ritari, suljetun kypäräsilmikon takaa, ja kuningas luuli nyt tuntevansa turnajaisissa olleen sinisen ritarin.
"Kunniasana sitoo kieleni", jatkoi ritari. "Minun täytyy peittää kasvoni kuninkaaltani ja koko maailmalta. — Minä vien teidät turvaan Riibelinnaan. Minä itse palaan paikkaan, jossa pimeys on vieläkin mustempi kuin täällä. Minä vannotan teitä, herra kuningas, uskokaa mitä tahdotte, mutta elkää kiusatko minua puhumaan enää sanaakaan, ja rikkomaan ritarilupaustani!"
"Vaikene siis, Jumalan nimeen!" sanoi nuori kuningas ja puristi hänen panssaroitua kättään. "Varmasti sinä olet drotsi Pietari, tunnenhan minä sinun äänesi? Sinä olet tänä yönä pelastanut minun henkeni. Jos sinä vielä olet herttuan vankina, niin minä pelastan sinut, maksakoon mitä tahansa!"
"Elkää ryhtykö väkivaltaisuuksiin herttuaa vastaan!" vastasi ritari syvään huoaten. "Hänen vankinsa elämä on hänen vallassaan."
Nuori kuningas vaikeni. Vene jatkoi joutuisaa kulkuaan ja oli pian toisella puolen Sprogötä, josta Stig-marskin uusi torni häämöitti uhkaavana tummaa yötaivasta vasten.
Paria päivää myöhemmin tiedettiin jo yleisesti, että kuningas Eerik oli paennut Riibelinnaan, mutta Tornborgin oli Stig-marski hävittänyt, ja uskollinen ritari Rimordson oli saanut siellä surmansa. Nyt saatiin myöskin tietää että Rimordson oli vanginnut mahtavan jaarli Vähä-Alfin, vähää ennen kuin hän kaatui marskin sankarisäilän lyömänä. Saavuttuaan Riibelinnaan, kuningas ensi toimekseen nimitti valtakunnan drotsiksi linnan urhean päällikön, ritari David Thorstensonin, niin kauvaksi aikaa, kun drotsi Pietari oli herttuan vankina. Uuden drotsinsa ja kuningattaren neuvosta hän allekirjoitti jaarli Vähä-Alfin kuolemantuomion. Herttuasta kerrottiin, että hän makasi sairaana Schleswigissä, nuoren puolisonsa suureksi suruksi. Huhuiltiin hänen olevan henkisesti sairaan, ja ne omituiset seikat, joista kerrottiin antoivat uutta virikettä huhuille hänen yhteydestään henkimaailman kanssa. Hänen kerrottiin sairaana ollessaan vakuuttaneen, että hän ruumiillisin silmin oli nähnyt tuomion enkelin. Vähän ennen sairastumistaan hän oli ollut pari päivää kateissa, ja hänen omituinen sairautensa oli äkkiä puhjennut, kun hän Nordborgiin palattuaan oli käynyt tärkeää vankiaan, drotsi Pietari Hesseliä, katsomassa, jonka hän tapasi rauhallisena kahleissaan. Sanottiin herttuan mielipuolen houreissaan myöskin vakuuttaneen, että hänen vankinsa Nordborgin linnassa oli liittoutunut paholaisen ja voimakkaiden henkien kanssa häntä vastaan.
NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Norjalaiset ja lainsuojattomat jatkoivat vielä kauan hävitysretkiään Tanskaan, ja vaikka Norjan kuningas ei onnistunut saamaan lujempaa jalansijaa maassa, niin hän oli kuitenkin urhoollinen ja mahtava vihollinen, joka tänä rauhattomana aikana oli kaksinkertaisesti vaarallinen Tanskalle. Hän oli hävittänyt ja polttanut Amagarin ja Hvenin; hän oli tehnyt uhkarohkean, vaikka onnistumattoman retken Aalborgiin, eikä ollut säästellyt herttua Waldemarinkaan kaupunkeja. Ajateltiin jo vakavasti ryhtyä sovinnon ja rauhan keskusteluihin hänen kanssaan, mutta hän oli sopimuskirjeellä luvannut lainsuojattomille, ettei ryhtyisi rauhantekoon Tanskan kanssa ilman heidän ja marskin suostumusta.
Eräänä tyynenä syysyönä kaikui surullinen sielumessu, Viborgin tuomiokirkossa olevasta, kuningas Eerik Kristofferinpojan hautaholvista. Tuuli oli kirkon puolelta järvelle päin, ja toisella puolen järveä olevaan lauttaustaloon kuuluivat silloin tällöin syvät vigiliae-säveleet, jotka sieltä näin kaikuisivat murhatun kuninkaan sielun puolesta joka yö tuomiopäivään asti. Lauttaustalon ohitse kulki tie Asmildin luostariin. Kookas, vanha pyhiinvaeltaja istui täällä, pää kumarassa, syviin ajatuksiin vaipuneena, kumoon kaadetulla veneellä, ja hänen vieressään seisoi nuori pyhiinvaeltajapukuinen tyttö. Hän piteli kädestä reipasta, mustatukkaista nuorukaista. Nuorella miehellä oli yllään aseenkantajan puku, tikari ja teräslakki, ja paitsi tavallisia aseenkantajalle kuuluvia aseita hänellä oli kädessä pitkä, kullattu käyrämiekka, joka näkyi olevan tarkoitettu enemmän koristeeksi kuin puolustusaseeksi.
"Menemmekö luostariin ja kolkutamme ovelle, isä Henner?" kysyi nuorukainen. "Et sinä eikä Åse jaksa kulkea edemmäksi tänä yönä."