"Henner, sinäkö oletkin?" huudahti marski ja heilautti miekkaansa. "Haa, varo itseäsi, sinun harmaa mielipuolen pääsi ei suojaa sinua minun suuttumukseltani!"
"Kuule, kuule!" jatkoi pyhiinvaeltaja rauhallisesti, jääden liikkumattomana seisomaan paikoilleen, hiljaisen tuulen kantaessa vigilaesäveleet taas järven yli. Surukuoro kasvoi, ja kuin myrskyten väreilivät syvät hautaäänet heidän päänsä yli hiljaisessa yössä. "Kuule, kuule", toisti pyhiinvaeltaja. "Hautasäveleet kohoavat taivasta kohti, — ne rukoilevat kuninkaan sielun puolesta, joka siirtyi täältä pois syntinensä, mutta niistä kaikuu kirous hänen murhaajilleen."
"Vaikene kirottu houkka!" huusi marski raivostuneena, ja hänen taistelumiekkansa välähteli kookkaan pyhiinvaeltajan otsaa tavoittaen; mutta samassa silmänräpäyksessä se putosi kilisten hänen kädestään, ja hänestä näytti niinkuin tulimiekka olisi salamana välähtänyt hänen silmiensä ohitse ilman halki. Hän kannusti kauhistuneena hurjan ratsunsa ja karahutti pois, kadoten pimeyteen, hengellisen herran seuraamana, joka myöskin oli valahtanut kuolemankalpeaksi ja risti itseänsä. Vähän senjälkeen marskin ratsujoukko ajoi kookkaan pyhiinvaeltajan ohitse, joka pidellen Åsea kädestä astui hitaasti eteenpäin tietä pitkin nuoren aseenkantajan vielä seisoessa äänettömänä ja vakavana veneen luona, nojautuen pitkään pyhän Mikaelin miekkaan.
* * * * *
Neljä viikkoa oli kulunut tuosta tyynestä yöstä, jona taipumaton marski Stig oli kohdannut Hennerin Viborgin järven rannalla, ja kuullut vigilaesävelet murhatun kuninkaan haudasta. Aurinko laski, kullaten viimeisillä säteillään Hjelmin linnantornit. Ankara marski ratsasti äänettömänä ja hiljaa ratsumiehineen pienen saaren yli linnaan. Hän palasi Varbergista, Tanskan ja Norjan kuninkaitten kohtauksesta, jossa hänen taipumaton uhkamielisyytensä ja nöyryyttävät vaatimuksensa olivat saaneet sovinnonteon kokonaan raukeamaan. Hän palasi Hjelmiin ylpeänä tuntien peloittavan voimansa ja vaikutuksensa. Mutta hänen raudanlujat kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen kookas sankarivartalonsa näytti horjuvan satulassa. Hän oli salannut mahtavalta arkkipiispa Grandilta, miten valtavan vaikutuksen tuo omituinen tapahtuma oli tehnyt häneen. Hän oli nauranut itselleen ja koko seikkailulle, joka hänen mielestään oli vain sattuma ja vanhan puolihullun Hennerin pahansuopaa kujeilua. Sanottuaan lyhyesti ja kylmästi hyvästi arkkipiispalle, hän oli yksin ratsumiehineen lähtenyt kuningaskohtauksesta, mutta kotimatkalla hän ei ollut puhunut sanaakaan. Hän ei saanut mielestään sitä kuvittelua, jonka hän itse piti unena, että todellinen salama oli kiskaissut miekan hänen kädestään. Hän kuuli yhäti korvissaan sävelten kaikuvan kuningashaudasta ja näki ajatuksissaan haamun, joka julisti hänelle kuolemaa ja kirousta. Hän ratsasti pää kumarassa sisään Hjelmiin hämärän linnanportin kautta. Synkkänä ja mietiskelevänä hän laskeutui alas hevosensa selästä, ja astui holvattuun tornisaliin tyttäriensä luo.
Hiljainen Margareta astui ystävällisesti häntä vastaan ja irroitti hänen haarniskansa, sillävälin kun pieni, levoton Ulrika vaivasi häntä uteliailla kysymyksillään, tahtoen tietää missä hän oli ollut ja minkälaisia kalleuksia hän tälläkertaa toi kotiin saaliinaan.
"Eikö sinulla vieläkään ole kyllin kultaa ja kalleuksia, villi korpinpoika?" sanoi synkkä linnanherra lapseen katsomatta. "Ja kuitenkin minä olen tuonut sinulle enemmän kuin ainoakaan kuninkaantytär Tanskassa on omistanut. Hm!" lisäsi hän hiljempaa. "Voi tulla aika, jolloin saat tyytyä vähempään. — Mene kamarimestari Riken luo!" käski hän ankaralla äänellä, "hän avaa sinulle aarrekammion ja antaa sinulle helminauhan, joka oli kuningas Eerik Kristofferinpojalla hänen rukoillessaan viimeistä rukoustaan, — talleta se isänperintönäsi!"
"Kiitos, isä, kiitos!" huudahti pieni, punaposkinen tyttö. "Mutta miksi sinä aina olet niin vihainen minulle silloinkin kun olet hyvä minua kohtaan? Voi miten hauskaa, nyt minä saan koristaa itseni sillä kauniilla helminauhalla, jossa ovat ne kalliit timantit. Voi, miten ihanaa — kiitos!" näin sanoen juoksi pieni, iloinen tyttö ulos, vallattomasti käsiään taputtaen.
"Ja sinä, hurskas Margaretani!" sanoi marski, katsoen liikutettuna hiljaista, kalpeaa tytärtään. "Sinä et välitä minun aarteistani, — sinulle minä annan siunaukseni, jos se vain ei ole kiroukseksi!" lisäsi hän hiljemmin, laskiessaan kätensä hänen päänsä päälle. Mutta tuntiessaan samassa päätään huimaavan hän sanoi tyttärelleen: "Mene ulos kutsumaan kotipappimme tänne!"
"Oletko sinä sairas, rakas isä?" kysyi tytär huolestuneena. "Sinun kätesi on jääkylmä, ja sinä olet aivan kalpea."