"Se jäi hänen rintaansa!" vastasi marski. "Se oli teidän — siitä tunnettaisiin teidän olleen meidän johtajamme ja ruhtinaamme. Minä kaiversin itse teidän nimenne siihen. Teidän piti jakaa meidän onnemme eikä pettää meitä."
"Katala petturi! Siten te tahdoitte vetää minut mukananne kadotukseen! Haa, mutta sanokaa te minulle, kuka oli se syyttäjä, joka kuninkaan ja kansan nähden näytti minulle veriliiton tikarin?"
"Jos se ei ollut drotsi Hessel, niin antakaa rippi-isänne sanoa teille mikä sen enkelin nimi on, joka syyttää uskottomia!"
"Drotsi ei ollut siellä", sanoi herttua väristen, — "hän istui kahlehdittuna Nordborgissa. Te itse olitte siellä. — Te itse, — te pannaanjulistettu kuninkaanmurhaaja! — Tai siellä oli perkele — —"
"Pappi! — Pappi! Missä sinä viivyt?" huusi nyt marski katsellen tuskallisena ympärilleen. "Elkää mainitko paholaisen nimeä, herttua Waldemar. Me olemme jo kylliksi huutaneet häntä veriliitossamme."
Nyt avattiin ovi, ja Mads Jyde astui sisään. "Herra marski! Mitä nyt tehdään?" kysyi voimakas sotilas levottomana. "Pappi on paennut! — Kuninkaan pitkälaivat ovat piirittäneet saaren! He nousevat maihin hyökätäkseen linnaan! Thorstenson on etunenässä!"
"Hyvä on! — Juoskoon pappi helvettiin!" huusi marski ja nousi. "Nyt minä en tahdo kuolla! Oikein, kuningas Eerikin miehet! Minä tahdon vielä kerran näyttää teille mihin marski Stig kykenee!" Hän tarttui aseisiinsa, hänen voimansa olivat äkkiä palanneet. "Eteenpäin!" huusi hän hirvittävällä äänellä. — "Kaikki miehet aseisiin! Me muserramme heidät muurinsärkijöillä ja tulisilla kivillä!" Hän oli poistunut ovesta. Herttua jäi yksin saliin, seisoen siellä epäröivänä ja levottomana. Kuului ulkoa aseiden helinää ja sotamiesten huutoja. Viimeinkin hän tarttui miekkaansa ja kiirehti ulos.
NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Pian levisi kaikkialle ihmeellisiä uutisia, ja mitä eriskummallisempia asioita kerrottiin kansan kesken. Hyökkäys Hjelmin linnaan torjuttiin, ja kuninkaalliset kärsivät tuntuvan tappion; mutta Thorstenson piiritti vielä linnaa, valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Eräänä päivänä levisi leiriytyneiden joukkoon huhu, että marski oli kuollut. Muutamat tiesivät myöskin kertoa hänen kadonneen. Sanottiin erään vieraan, hienon herran olleen hänen luonaan, — ja hänkin oli äkkiä kadonnut. Tämän johdosta oli syntynyt kansan kesken sellainen huhu, että paholainen oli ollut Hjelmissä ja vienyt mukanaan pelättävän kuninkaanmurhaajan. Toiset väittivät lainsuojattoman, kamaripalvelija Raanen, linnan entisen omistajan johtavan heitä, ja että hänellä oli mukanaan vaimonsa, Alfkreivin tytär, jota kansanlauluissa kutsuttiin neiti Solkikengäksi. Väliin nähtiin hennon valkopukuisen neitosen, ristiinnaulitun kuva kädessään, kävelevän Hjelmin muureilla. Linnan synkät miehet kumarsivat hänelle ja polvistuivat hänen kulkiessaan heidän ohitsensa. Ritarit sanoivat hänen olevan marskin vanhimman tyttären. Mutta monet Thorstensonin sotilaista arvelivat hänen olevan yliluonnollisen olennon, joka suojeli linnaa, tehden sen voittamattomaksi.
Vähän senjälkeen kun huhu oli levinnyt marskin kuolemasta ja katoamisesta, nähtiin yöllä Stubberupin pappilasta suuren, soihtujen valaiseman ruumissaattueen hiljaa ja juhlallisesti kulkevan rannalla olevasta laivasta hautausmaalle. Pappilan palvelijattaret pitivät juuri sinä yönä karttaustalkoita, jossa muutamia kylän tyttöjä oli auttamassa heitä villojen karttauksessa. Työn loputtua aiottiin siellä tanssia ja leikkiä. Tytöt istuivat iloisina tuvassa työnsä ääressä suure villavasun ympärillä. Yksi ainoa himmeästi palava lamppu riippui katto-orteen kiinnitetystä rautakoukusta. He kertoivat huvikseen toisilleen satuja ja kummitusjuttuja tai lauloivat lauluja; pari miestä nukkui penkillä. Ahkerat karttaajattaret kuuntelivat juuri peloittavaa juttua Nordskogin ryöväreistä, jotka majailivat saaren pohjoisrannalla ja jotka drotsi Pietari eräänä jouluiltana vangitsi eräässä talonpoikaistalossa. Miehet olivat Niilo Rauhattoman ja Lave Rimordsonin joukkuetta, joiden johtajat kyllä sillä kertaa pääsivät pakoon, mutta seuraavana vuonna heidätkin vangittiin ja hirtettiin Harrestrupissa. Kaksitoista miestä oli menettänyt henkensä Hindsholmenilla, ja siitä oli laulu, jota paljon laulettiin. Kaikki tytöt yhtyivät laulamaan. Kyökkipalvelijatar, joka osasi sen parhaiten, alkoi nyt neljännentoista värssyn: