"Sitä minä en ole sanonut!" vastasi Else. "Kyllä rohkea Inge-neito oli minua uskaliaampi silloin kun Alfkreivi ja Niilo Rauhaton vierailivat meillä. Mutta kyllä minä näytän teille, etten minä pelkää mennä katsomaan ruumissaattoa. Tiedänhän minä sen, että kuollut mies ei puraise minulta nenääni. Jos vainaja on merirosvo tai muu senkaltainen mies, niin silloin siellä varmaankin on kultaa ja samettia, — niistä saisi oivalliset tyynyt ja koristeet. Ei olisi synti anastaa tuolta ryövärijoukolta jotakin siitä mitä he ovat ryöstäneet meidän kunnon rouviltamme ja neitosiltamme! Tulkaa mukaan tytöt! — Minä kuljen edellä!"
Tytöt ällistyivät tuon ehdotuksen kuullessaan, mutta ei uskaltanut kukaan heistä seurata häntä. Eivät miehetkään olleet halukkaita tuohon seikkailuun.
"No niin!" sanoi Else. "Sitten pidänkin aarteen yksin omanani, ja sen uskallan." Näin sanoen hän juoksi yksin ulos väentuvasta. Ehdittyään pappilan pihan ulkopuolelle, hän näki todellakin suuren soihtukulkueen, niinkuin karjatyttö oli kertonut. Soihdut etenivät hitaasti. Saattue kulki hautausmaan poikki ja lähestyi kuorin pienempää ovea. Kynttilöiden valo loisti kirkonikkunoista. Utelias tyttö pysähtyi pelästyneenä ja piiloutui puun taakse, josta hän hyvin näki hautausmaalle. Hän alkoi vapista ja värähdellä nähdessään selvästi kookkaitten, naamioitujen olentojen, tummat rautavarustukset yllä ja soihdut kädessä, kantavan pitkää, mustaa kirstua. Naamioidun surusaattojoukon jälestä astui juhlapukuinen pappi, kädet kiinni köytettyinä.
Else rohkaisi mielensä ja hiipi aivan hautausmaanportille. Kulkue oli poistunut kirkkoon, ja hän uskalsi livahtaa portista sisään. Kun ei ainoatakaan ihmistä näkynyt hautausmaalla, uskalsi hän rohkeasti astua edemmäksi. Sykkivin sydämin hän pysähtyi kuorin ovelle ja tirkisti sisään. Kuorissa oli aivan hiljaista, eikä sielläkään näkynyt ketään, mutta kynttilät paloivat alttarilla. Hän uskalsi kirkonovien sisäpuolelle ja katseli tuskallisen uteliaana ympärilleen. Ei yhtään ihmistä näkynyt olevan muuallakaan kirkossa; mutta puuluukku kirkonkäytävän keskellä oli auki, ja avatusta hautaholvista loisti monien soihtujen valo ylös holvattuun kattoon. Hän seisoi epäröiden uskaltaisiko etemmäksi vai pakenisiko. Mutta hän luki nopeasti pari rukousta saadakseen enemmän rohkeutta, ja hiipi lattiassa olevan luukun ääreen. Lattiassa olevasta raosta ja avatusta luukusta hän uskoi näkevänsä kaikki mitä alhaalla tapahtui. Hän uskalsi tuskin hengittää, mutta hän notkisti polvea ja kurkisti raon läpi alas. Hän näki kahdentoista asestetun miehen, soihdut kädessä, seisovan piirissä suuren kirstun ympärillä, jonka peitti kullalla kirjailtu musta, samettinen paarivaate, ja sen päälle, suurelle aatelisvaakunalle, oli asetettu miekka. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi. Papin kiinnisidotut kädet olivat irroitetut. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja neito tunsi kauhukseen isäntänsä, pitäjän papin. Nyt avattiin kirstun kansi, ja hän näki siellä kookkaan soturin täysissä ritarivarustuksissa.
"Pankaa pyhä sakramentti hänen rinnalleen, pappi!" kajahti ontto ääni lukitun kypärä silmikon takaa. "Hän ei saanut sitä kuolinhetkellään, vaikka hartaasti pyysi; nyt hänen täytyy saada se mukaansa, vaikka itse pyhä Yrjänä ja kaikki pyhimykset olisivat julistaneet hänet pannaan!"
"Minä tottelen pakosta", änkytti pappi, "ja niinkuin minä jo sanoin teille ei se ole hänelle siunaukseksi".
"Lue kunnolla ehtoollisen sanat, tai menetät henkesi, pappi!" — jatkoi sama ontto ääni. Vapisevalla äänellä pappi siunasi hostian, jonka hän sitten kätki pieneen hopeaiseen rasiaan ja asetti ruumiin rinnalle. Kansi asetettiin taas paikoilleen. Pappi heitti kolme lapiollista hiekkaa kirstunkannelle ja lausui kovaa, vaikka vapisevalla äänellä kirkollisen hautauskaavan.
"Amen!" sanoivat kaikki rautapukuiset miehet, ja muutamat heistä näkyivät olevan hyvin liikutettuja. Saattue näytti nyt aikovan poistua avatusta hautaholvista. Tyttö hypähti ylös aikoen paeta samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki kauhukseen kaksi rautapukuista miestä kirkonovella. Hän oli vähällä huutaa pelosta, — mutta sai hillityksi itsensä ja piiloutui nopeasti kirkonpenkkiin. Hän ei uskaltanut katsoa ylös; mutta hän kuuli raskaiden askelten kajahtelevan kirkonkäytävän hautakivillä. Vasta sitten kun ei enää kuulunut yhtään ääntä, hän katsahti varovasti penkistä. Kirkko oli tyhjä; ovi oli puoleksi avoinna, ja kynttilät paloivat vielä alttarilla. Hautaholvin luukku oli auki. Hän huomasi sieltä vielä valon tuikkeen ja hiipi taas tirkistämään alas raon läpi. Lyhty valaisi kirstua, mutta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Hän rohkaisi itseään ja uskalsi pari askelta alas hautaan; komea paarivaate häikäisi hänen silmiään — häntä halutti katsella sitä lähempää. Astuttuaan vielä pari askelta, hän seisoi kirstun luona. Aatelisvaakuna mustalla samettisella paarivaatteella kimalteli hopeaa ja jalokiviä. Kahden valkoisen siiven koristaman kypärän alta loisti suuri hopeatähti, sen seitsemän sädettä olivat säihkyvistä kivistä. "Noilla voisi köyhä morsian rikastua ja koristaa morsiustyynynsä kauneiksi," kuiskasi hän. "Ei ryöväri niitä tarvitse haudassaan?" Hän oli ottanut lyhdyn käteensä. Timantit kimaltelivat kuin tuhannet tähdet. Hän ei voinut kauvemmin vastustaa kiusausta, vaan tarttui nopeasti paarivaatteeseen ja alkoi laahata sitä muassaan ylös portaita. Samassa hän kuuli takaansa kalinaa, niinkuin rautapukuinen mies olisi noussut istualtaan, ja hän pudotti kauhistuneena lyhdyn. Hän tunsi voimakkaan käden tarttuvan paarivaatteeseen ja kuuli kammottavan äänen huutavan hautaholvista: "Kirottu nainen! Aiotko sinä ryöstää vainajalta?" Tyttö syöksyi huutaen takaperin hautaholviin.
"Ryöväreitä! Rosvoja!" huudettiin kirkon ulkopuolella. Kaikki ne Stubberapin nuoret miehet, jotka olivat kokoontuneet karttaustalkoon tansseihin, hyökkäsivät viikatteet ja heinäseipäät kädessä kirkkoa kohti, papin isäntärenki etummaisena, lyhty kädessään.
"Mene sinä ensiksi, Kristian Pelimanni", sanoi eräs miehistä kirkonovella. — "Ehkä siellä kuitenkin on kummitellut. Mutta osaathan sinä rukoilla yhtä kauniisti kuin meidän kirkkoherramme, ja minne sinun lemmittysi uskaltaa yksinään, uskallat kai sinäkin kaksitoista miestä mukanasi."