Miesten vielä viivytellessä kirkonovella, ryntäsi pitkä rautapukuinen soturi ulos heidän ohitsensa suuri miekka kädessään, ja hurjasti karjuen hän ohimennessään keikautti kumoon muutaman heistä ja pakeni. Ei kukaan uskaltanut seurata häntä. Pelästyneet talonpojat ristivät itsensä ja lukivat isämeitänsä. Ei kukaan epäillyt ettei hän olisi ollut itse paholainen, joka karjuen oli vihkaissut heidän ohitsensa. Lopulta he kuitenkin rohkaisivat mielensä, ja uskalsivat astua sisään kirkkoon. He löysivät avonaisen hautaholvin ja näkivät kauhukseen pienen Elsen makaavan verisenä ja kuolemaisillaan suuren ruumiskirstun vieressä, jonka yli komea, vaakunalla koristettu, paarivaate taas oli levitetty. He kantoivat puolikuolleen tyttösen pappilaan, jossa pappi kalmankalpeana tuli heitä vastaan, ja vaati heitä vannomalla lupaamaan, etteivät kenellekään puhuisi siitä mitä tänä yönä olivat nähneet ja kuulleet. Se minkä kuoleva neito uskoi papille, pysyi kauan aikaa salaisuutena; mutta kolme päivää senjälkeen haudattiin pappilan sisäkkö Else kaikessa hiljaisuudessa, ja kauan aikaa senjälkeen levisi Hindsholmiin huhu, että papin palvelijan Stubberupissa oli murhannut hänen entinen sulhasensa, marski Stigin aseenkantaja sen vuoksi, että tyttö oli aikonut rosvota hänen herransa ruumista.
Stubberupin pappi antoi muurata umpeen avonaisen hautaholvin, eikä kukaan senjälkeen uskaltanut avata sitä. Vähän aikaa senjälkeen levisi huhu, minkä mukaan Stig-marski oli salaisesti haudattu Rörvikin kirkkoon Själlandissa, sinne oli ehkä joku toinen lainsuojattomista samalla tapaa haudattu. Ei kukaan varmuudella tietänyt mihin oikeastaan pannaan julistettu marski oli haudattu, ja hänen ystävistään oli tärkeää pitää hänen hautauspaikkansa salassa, ettei pannaan julistettua miestä enää kuoleman jälkeen saisi häväistä. Muutamat koettivat saada kansan uskomaan, ettei marski ollut kuollut Hjelmissä, vaan pyhiinvaellusretkellä pyhälle maalle, jolla hurskaalla luulottelulla koetettiin varmentaa rauha hänen haudalleen. Mutta laulu papin palvelijattaresta, jonka marskin aseenkantaja murhasi, kulki suusta suuhun, saaden aina erilaisia lisäkkeitä eri paikkakunnilta. Muutamat kertoivat marskin uskollisen palvelijan naineen tytön niiltä seuduin, mihin hänen herransa oli salaisesti haudattu, mutta hääpäivänä hän oli tuntenut herransa paarivaatteen sametin morsiustyynyn päällisenä, ja oli senvuoksi hääyönä murhannut nuoren vaimonsa.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Senjälkeen kun kiivas Thorstenson, drotsi Pietarin vankeusaikana, oli nimitetty valtakunnan drotsiksi, hän usein ryhtyi valtakunnan neuvoston kanssa, kuninkaan nimessä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Kuninkaanmurhaajia ja heidän liittolaisiaan ahdistettiin mitä kiivaimmin, ja usein niin rajusti, ettei ainakaan drotsi Pietari olisi sellaista suvainnut. Siihen oli usein prinssi Kristofferin kostonhimo syynä. Joskaan nuori kuningas ei itse ryhtynyt epäjaloihin kostopuuhiin, eikä niitä suvainnut, niin ei kuitenkaan kukaan uskaltanut pyytää armahdusta silloin kun hänen isänsä murhaajat tai heidän liittolaisensa olivat kysymyksessä.
Marskin kuoleman tai katoamisen jälkeen olivat hänen miehensä ja lainsuojattomat kauhun ja pelon lamauttamia. Raane Jonson, joka vähän senjälkeen oli tullut Hjelmiin, puolustamaan isiensä linnaa kuninkaallisien hyökkäyksiä vastaan, oli poistunut taas piiritetystä linnasta. Pian tiesi huhu kertoa Thorstensonin valloittaneen ja polttaneen Hjelmin linnan, ja erääseen köyhään talonpoikaistaloon Helgenaesin läheisyydessä tuli eräänä iltana kaksi pientä tyttöä käsikädessä, pyytäen yösijaa. Ne olivat Stig-marskin tyttäret, jotka paetessaan Tanskasta etsivät suojaa ja turvaa sääliviltä talonpojilta.
Eräänä yönä heräsi Sjöborgin linnanvouti, vanha rehellinen Paul Hvite, kovasta koputuksesta linnan portille. Hän nousi ylös ja antoi sytyttää kynttilät. Pihavouti avasi portin, ja kuninkaallinen ratsumies joukko ratsasti linnanpihalle, kaksi sidottua miestä keskessään. Paul Hvite astui itse alas lyhty kädessään vastaanottaakseen odottamattomat yövieraat. Hän katseli ihmetellen vankeja, joiden yksinkertaisista puvuista päättäen, he eivät olleet niin tärkeitä miehiä, että heidät valtiovankeina tuotaisiin tähän linnaan. Toinen heistä oli kookas mies, yllä vanha, harmaa vaippa, joka ulottui polvien alapuolelle asti. Hänellä oli päässä likainen hattu, ja hän istui kurjalla puusatulalla pienen, laihan hevoskaakin selässä. Hänen jalkansa olivat jouhiköydellä lujasti kiinni sidotut hevosen vatsan alle.
Paul Hvite kohotti lyhdyn vangin kasvoja kohti, ja tunsi kauhukseen tuskasta ja suuttumuksesta hehkuvat ylpeät kasvot. Se oli itse arkkipiispa, arvoisa Jens Grand. Hän istui mykkänä alennustilassaan ja näytti suuresti kärsivän; tuskallisesta asennostaan. Hänen seuralaisensa ja kanssavankinsa, joka samalla lailla oli sidottu hevosen selkään, oli kapinallinen ja ilkeämielinen Lundin rovasti Jaakko. Prinssi Kristoffer oli kuninkaan nimessä vanginnut heidät Lundissa, ja oli antanut kulettaa heidät läpi maan tässä nöyryyttävässä asennossa. Ratsupäällikkö ojensi Paul Hvitelle drotsi Thorstensonin allekirjoittaman kuninkaallisen käskykirjeen, jossa hänen käskettiin kuolemanrangaistuksen uhalla ottamaan vastatakseen näistä tärkeistä valtiovangeista, jotka oli pantavat kahleisiin ja asetettava mitä ankarimman valvonnan alaisiksi.
"Herra Jumala! Olemmehan me kaikki syntisiä ihmisiä!" huokaili linnanvouti, mutta totteli kuitenkin täsmällisesti. Melkein tainnoksissa oleva arkkipiispa ja hänen kanssa — vankinsa antoivat sanaakaan sanomatta viedä itsensä vankeuteen, jossa ihmisystävällinen vouti kuitenkin antoi heidän tointua tuskistaan ja virkistyä sekä voittaa kovan kohtelun tuottamat tuskat, ennenkuin heidät pantiin kahleisiin.
Vangittu jaarli Vähä-Alf istui vielä Haraldsborgin pahantekijätornissa. Kekseliäs vanki oli viekkaasti saanut kuolemantuomion täytäntöönpanon siirretyksi viikosta viikkoon, ilmoittamalla aina vähän päästä Roeskilden kaupunginvoudille uusia ja tärkeitä tietoja lainsuojattomista ja heidän kanssarikoksillisistaan, johon tarvittiin aikaa, antaen aihetta laajaperäisiin tutkimuksiin.
Synkkänä marraskuun iltana purjehti Roeskilden vuonoon laiva, sen mastossa liehui Tanskan lippu. Kokassa seisoi kookas ritarillinen herra, jonka pitkän, punertavan tukan karvalakki puoleksi peitti, harmaa sarkatakki oli vedetty ritaripuvun peitteeksi. Suuri muriseva koira makasi hänen jalkojensa juuressa. Hänen vieressään seisoi voimakas, täyteläinen nainen tanskalaisen kalastajatytön puvussa, mutta tummien palmikoiden peitteenä oli hieno liinahuivi, ja kengissä oli suuret kultasoljet.