"Itsepäinen nainen, kyllä tässä käy meidän hullusti!" sanoi ritari. "Jos joku tuntee minut, niin minä olen kuoleman oma."
"Onhan minun isänikin henki kysymyksessä", vastasi nuorekas naisääni norjankielellä, "ja hän on kuitenkin uskaliaampi mies kuin miksi sinä milloinkaan voit tulla, hyvä Raane! Eilen sinä lupasit pelastaa hänet, ja tänään sinä et tahdo. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana vanginvartijalle, ja tämän sanan tähden sinä et uskalla maihin, vaikka sinä niin usein olet uskaltanut maihin ryöstämään. Ei, tällä kertaa sinä saat pysyä sanassasi!"
Nainen oli jaarli Vähä-Alfin rohkea tytär Kirsti Solkikenkä, joka tämän sanoessaan kohotti rohkean nykerönenänsä ilmaan, luoden aviomieheensä katseen, joka ei juuri ilmaissut hellimpiä tunteita. Hän oli yhdessä laivan norjalaisen miehistön kanssa pakottanut Raanen todella ryhtymään tähän yritykseen, jonka hän itse oli kuvaillut hänelle mahdolliseksi toteuttaa, jos hän, Raane, vain tahtoi, ja mihin ainoastaan hän tärkeiden suhteittensa avulla kykenisi. Ettei Raanelta myöskään puuttunut rohkeutta eikä kekseliäisyyttä, sen hän oli viekkaana ja uskaliaana merirosvona jo monasti osoittanut viikingin tyttärelle. Mutta ettei hän ollutkaan se ritarillinen sankari, josta hän oli uneksinut seuratessaan häntä Norjasta, ja tanssiessaan hänen kanssaan Riiben linnansillan yli, sen hän oli pian katkeralla suuttumuksella huomannut. Ritarillinen kosija oli hänen suureksi hämmästyksekseen muuttunut raa'aksi ja käskeväksi avioherraksi, ja Kirstin tunteet häntä kohtaan muuttuivat ylenkatseeksi ja katkeraksi vihaksi kuultuaan, että hänet oli tuomittu lainsuojattomaksi osallisuudesta kuninkaanmurhaan. Heidät kiinnitti enää toisiinsa vain molemminpuolinen pelko ja hätä; mutta se side oli hatara, ja usein se oli vähällä katketa. Norjassa laulettiin jo laulua tästä onnettomasta avioparista, ja se tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin Tanskassa. Siitä huomaa, että Raanen uskottomuus entistä kuningastaan kohtaan, ja Kirstin osanotto Tanskan kohtaloon oli antanut aiheen moniin vihamielisiin kohtauksiin heidän välillään. Samaan suuntaan jatkui nytkin heidän kinastelunsa, laivan purjehtiessa Roeskilden vuonoon.
"Varo sinä minun uskollista koiraani!" kuiskasi Raane — "se voi huomata, että sinä tänä iltana aiot viedä minut vaaraan isäsi tähden".
"Olipa vahinko, ettei sinun kuninkaallasi ollut samanlaista koiraa"; vastasi Kirsti, "ehkei silloin hänen kamaripalvelijansa olisi saanut häntä petetyksi!"
Raane suuttui niin näistä sanoista, että hän löi voimakkaasti vaimoaan ja oli vähällä survaista hänet mereen. "Minä en pettänyt kuningasta!" sanoi hän. "Sen sanovat minun veriviholliseni, olkoot he vaikka minun sukulaisiani."
Nähdessään isäntänsä rajut liikkeet murahti äreä koira Raanen jalkojen juuressa ja näytti kiiluvat hampaansa.
"Ole varuillasi, Raane!" sanoi Kirsti Solkikenkä pidellen kiinni purjenuorista. "Jo toisen kerran sinä yrität tehdä väkivaltaa minulle, se ei tapahdu enää kolmatta kertaa! Jos sanon vain sanan, niin laivamiehet heittävät sinut mereen. Jos minä olisin tietänyt minkäarvoinen ritari sinä olit, niin minä en totisesti olisi vihoittanut isäni mieltä ja jättänyt isänmaatani seuratakseni lainsuojatonta kuningasmurhaajaa!"
Raane puri suuttumuksesta hampaitaan ja teki taas uhkaavan liikkeen.
"Varo itseäsi!" kuiskasi Kirsti, pysyttäytyen yhä köysien varassa. "Elä luulekaan, että täällä on yhtä pimeää kuin Finnerupin ladossa. Kuuletko mitä minun uskolliset mieheni laulavat laivanruumassa? He ovat huomanneet levottomuutta olevan ilmassa: he tuntevat minun herrani ja puolisoni."