"Jumalan nimessä, lapseni, eteenpäin!" sanoi tuomirovasti. "He ovat palkkansa ansainneet. Jumalan turvissa ja luvallisilla asioilla kulkien ei meidän tarvitse pelätä eläviä eikä kuolleita."
Pojat vaikenivat, ja ratsastettiin edelleen.
"Mutta katsokaa, katsokaa!" sanoi nuorin kuoripojista — "tuolla on jotakin, jokin liikkuu tuolla ylhäällä!"
"Katsokaa!" sanoi toinen, "siellä on valoa, — kuolleitten luona palaa soihtuja!"
"Se on kummittelua ja saatanan vehkeilyjä!" sanoi toinen pojista. "Rukoilkaa, rukoilkaa, armollinen herra!"
Tuomiorovasti jäi hämmästyneenä seisomaan. Oltiin aivan kukkulan juurella, jolla hirsipuut olivat, ja hän näki naisen seisovan siellä soihtu kädessä. Valo lankesi hänen kasvoilleen; ne olivat kalpeat, ja omituinen tuskan ilme väreili niistä, mutta samalla ne olivat lujat ja rauhalliset, kuin marmoriin veistetyn Niobekuvan. Joukko kookkaita merimiehiltä näyttäviä miehiä ottivat alas pahantekijöiden ruumiit hirsipuista. He tekivät tehtävänsä nopeasti ja aivan ääneti. Tuomiorovasti jäi kuoripoikiensa kanssa tielle, ja pian he näkivät jotensakin lukuisan ruumissaaton, kaksi ruumista keskellä, lähtevän liikkeelle. Totinen naisolento kulki edeltä soihtu kädessään, ja nyt hän huomasi tämän hartioilla ylhäisen ritarinaisen tai ruhtinattaren purppuraviitan. Ei ainoakaan piirre hänen tuskanmurtamissa kasvoissaan värähdellyt, kun hän johti saattueen tietä pitkin alas vuonolle. Saattue siis lähestyi hengellistä herraa, aikoen hänen ohitseen; mutta kukaan ei näkynyt välittävän hänestä eikä hänen seuralaisistaan. Hän liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen, jääden paikalleen istumaan, kuoripojat ja pelästyneet papit seurasivat hänen esimerkkiään istuen samaten rukoilevassa asennossa. Kun kulkue astui heidän ohitsensa, ja ehtoollisrasiat kuoripoikien käsissä loistivat soihtujen valossa, kumarsivat vakavat merimiehet syvään, ja ritarineito polvistui, kyynelvirran valuessa hänen kalpeille poskilleen.
Omituisen, voimakkaan tunteen pakosta, alkoi tuomiorovasti syvällä, kirkkaalla bassoäänellään laulaa pyhää Vigilaeta kuolleitten sielujen puolesta; kuoripojat yhtyivät siihen, ja he jatkoivat lauluaan kunnes saattue oli ehtinyt kulkea heidän ohitsensa. Se pysähtyi vuonon rannalle, josta heti senjälkeen laiva täysin purjein purjehti yön pimeyteen.
VIIDESKYMMENES LUKU.
Stig-marskin kuoltua oli herttua Waldemar julkisesti liittoutunut Norjan uskaliaan kuninkaan kanssa Tanskaa vastaan. Hän oli lähettänyt nuorelle Tanskan kuninkaalle ja hänen äidilleen leskikuningattarelle uhkauskirjeen, jossa hän vaati itselleen ja veljelleen Eerik herttualle omistusoikeuden Svendborgiin ja Langelandiin. Yhdistetyllä laivastolla ja sotajoukolla aikoi herttua norjalaisten kanssa hyökätä maahan, mutta kärsimätön herttua Waldemar ei malttanut odottaa norjalaisen laivaston tuloa, vaan asettui uskaliaasti laivastonsa kera Grönsundiin, Falsterin ja Möenin välille. Tätä varomattomuutta kehoittivat vanha ritari Jon ja valtakunnanneuvosto heti käyttämään hyväksi, ja kiiruhdettiin miehittämään pitkälaivoja ja muutamia pienempiä aluksia. Nuori kuningas Eerik oli itse "Vanha Waldemar" nimisellä pitkälaivalla. Eräänä aamuna aikaisin laivasto lähti Issevuonosta, kulkien Ison-Beltin kautta Grönsundiin. Täällä oli herttuan laivasto asettunut Falsterin puoleiselle rannalle. Oltiin melkein tasaväkisiä. Ritari Jon ja kansleri olivat kuningaslaivalla, missä myöskin olivat kaikki kuninkaalliset henkivartijat ja suuri joukko muita ritareita, jotka, täysissä varustuksissa ollen, tunsivat toisensa vain kypäräkoristuksista ja vaakunamerkeistä.
Kreivi Gerhard seurasi kuningaslaivaa omalla pitkälaivallaan ja muutamalla aluksella Kielistä, joiden miehistönä oli uskaliaita holsteinilaisia. Thorstenson johti itse yhtä suurimmista pitkälaivoista, jakaen ritari Jonin kanssa laivaston ja armeijan päällikkyyden.