"Rauhoittukaa, miehet!" huusi vanha ritari Jon. "Sammuttakaa ensin tuli, niin annetaan heidän vielä maksaa vahinko."
Etumaston luona olivat sekä tuli että hyökkäys rajuimmat. Lippuritarin oli täytynyt kiinnittää lippu mastoon ja tarttua itse miekkaan puolustautuakseen; mutta samassa syttyi lippu palamaan; liekit leimahtivat korkealle, — ja se putosi suhisten veteen. Hurja ilohuuto kaikui herttuan laivastosta; mutta kuninkaalliset näyttivät käyvän alakuloisiksi tuosta vastoinkäymisestä, jonka he katsoivat onnettomaksi merkiksi.
Nuori kuningas katsahti surumielisenä kansleriin. "Minun isäni lippu kaatui", sanoi hän, "sitä ei ole onni seurannut."
"Teidän suuren iso-isänne lippu oli parempi, minun nuori herra kuninkaani!" sanoi kansleri.
"Voi, sehän on herttuan hallussa Schleswigissä," huokasi kuningas. "Mutta kyllä Herra meitä vielä voi auttaa!"
"Hänen apunsa on lähellä, kun vain me häneen turvaamme!" sanoi kansleri. — "Olkaa hyvässä turvassa, herra kuningas! — Mutta näettekö te kalastajaa tuolla? Mitä hänellä on tekeillä?"
Kanslerin sanoessa nuo sanat ja kuninkaan tuijottaessa siihen paikkaan, mihin hän viittasi, näki herttua kauhukseen miestensä laivallaan horjuvan ja hoipertelevan kuin juopuneiden. Samoin oli laita melkein kaikilla hänen laivoillaan, ja nyt vasta huomattiin pienen kalastajaveneen rohkeasti kiitävän edestakaisin laivojen välillä, ja sen kannella seisoi kookas mies mustassa nahkapanssarissa, joka heitteli suovalla täytettyjä ruukkuja herttuan laivoihin; toisiin hän viskasi hienolla kalkilla täytettyjä ruukkuja, jotka sihahtivat sotilaitten silmiin, niin etteivät he voineet nähdä mitään. Melkein samalla kertaa alkoivat muutamat herttuan laivoista täyttyä vedellä ja upota. Siitä syntyi hirveä huuto, ja nähtiinpä rohkean, mustakarvaisen uimarin pitkä laivapora kädessään sukeltavan aina jonkun laivan alle.
"Ampukaa tuo kirottu kalastaja! Rutistakaa uimarin pää!" huusi herttua raivostuneena. "Hyökätkää vihollisten laivoihin, joka mies!"
Ei kukaan voinut kauemmaksi jäädä herttuan laivoihin, ja he olivat pakoitetut etsimään jalansijaa kuninkaallisilta laivoilta. Täällä oli tuli onneksi sammutettu, ja nyt siellä alkoi ankara taistelu, mies miestä vastaan niinkuin maataistelussa. Paljon väkeä kaatui kummaltakin puolin. Thorstenson taisteli miehuullisesti pitkälaivallaan ja kaatoi monta. Kreivi Gerhardin laiva oli Langelandin herttua Eerikin laivan vieressä. Tätä ylhäistä herraa, joka oli herttua Waldemarin veli, kutsui kansa yleisesti herttua Pitkäsääreksi. Kreivi Gerhardin vanha hovinarri seisoi herransa vieressä, aseenkantajamiekkansa kädessään, silloin kun langelandilainen herttua näkyi aikovan ryhtyä hyökkäykseen.
"Kas! Tuolla tulee minun jalosukuinen kaimani, pitkine koipineen!" sanoi hovinarri. "Piilottakaa nyt hieno naisharsonne, ankara herra, ettei se enempää repeile!"