Kreivi Gerhard oli ritarillisessa taisteluinnossaan ja uhmaillakseen herttua Waldemaria, kiinnittänyt kuningattaren harson rintahaarniskaansa. Mutta ettei käsikähmässä sitä kadottaisi, hän seurasi nyt hovinarrinsa neuvoa ja pisti sen haarniskansa alle.
"Tällä kertaa emme anna jänisten eikä kissojen peloittaa itseämme, ankara herra!" sanoi hovinarri veitikkamaisesti hymyillen. Hän uskalsi näillä sanoilla kosketella hyväntahtoisen herransa arinta kohtaa, muistuttaessaan hänelle erästä taistelua, jossa todellakin jänis tai kissa oli saanut kreivi Gerhardin joukot epäjärjestykseen.
"Tuhat tulimmaista, Pitkäsääri! Nyt minä lyön sinut kuoliaaksi!" huusi kreivi raivostuneena ja heilautti miekkaansa.
"Säästäkää vihanne oikealle Pitkäsäärelle! Kas, tuolla hän on!" vastasi hovinarri väistyessään syrjään ja viitatessaan etumastoa kohti, mistä Langelangin herttua jo hyökkäsi heitä kohti.
"Saatana vieköön kaikki Pitkäkoivet!" huusi kreivi Gerhard ja hyökkäsi hurjasti hosuen miekallaan ruhtinaallista vastustajaansa kohti.
Kuninkaalliseen laivaan hyökkäsivät viholliset molemmilta puolin. Vanha ritari Jon sai vaivoin suojatuksi nuoren kuninkaan, joka alituiseen tahtoi tulla ulos kilpilinnasta ottaakseen osaa käsikähmään. Herttua itse oli kaatanut kuninkaan lippuritarin ja oli hypännyt etumaston kohdalla laivaan; hän seisoi uskollisimpien ritariensa kanssa keskellä kuningaslaivaa, taistellen kiivaasti henkivartijoiden kanssa. Joka askeleella, jonka hän miekallaan itselleen anasti, hän lähestyi kuningasta lähemmäksi. Vanha Jon seisoi ahtaalla käytävällä, joka eroitti soutupenkit. Hän puolusti vielä tyynesti perämastolle johtavaa käytävää, jolla kuningas seisoi pappien edessä, kanslerin ja Åke Jonsonin välissä. Nyt osui herttuan voimakas isku ritari Jonin kypärään; se halkesi kahtia ja putosi hänen harmailta hiuksiltaan, ja vanha herra kaatui verta vuotaen soutupenkkien väliin. Tämän nähdessään kuningas juoksi esiin perämaston luota. "Kaikkien pyhimysten nimessä", huudahti hän, "tämän iskun saatte maksaa verellänne, viekas herttua!" Ei kukaan voinut enää pidättää nuorta kuningasta. Hän juoksi esiin ja haavoitti keveästi herttuaa lyhyellä miekallaan; mutta kiivauksissaan hän itse samassa kompastui soutupenkkiin. Henkivartijat eivät tappelun tohinassa huomanneet kuningasta uhkaavaa vaaraa. Mutta kuninkaan aseenkantaja, Åke Jonson, taisteli kiivaasti herttuaa vastaan, ja kansleri Martinus asettui messukirja yhteenliitetyissä käsissään seisomaan kuninkaan ja taistelevien välille. Pian oli Eerik taas valmis taistelemaan; mutta kansleri esti hänet. Aseenkantaja Åke oli pahasti haavoittunut eikä jaksanut vastustaa herttuaa, joka oli erityisen taitava aseiden käyttäjä. Kansleri kohotti rukoillen kätensä ja silmänsä taivasta kohti. "Kas, kas!" huudahti hän äkkiä: — "Danebrog! [Waldemar Seierin sotalippu] Danebrog! Herra lähettää voiton meille — hoc signo victoria!" [Tämä on voiton merkki]
Ilon huuto kajahti kuninkaallisista joukoista: "Danebrog! Danebrog!" huusivat kaikki. Herttua valahti äkkiä kuolemankalpeaksi. Korkealla soutupenkillä aivan edessään hän näki solakan komean ritarin teräksensinisessä haarniskassa, kypäränsilmikko auki, ja tuo tuttu Danebrogin lippu kädessään. Se oli drotsi Pietari. Herttua tunsi turnajaisten sinisen ritarin ja näki suuren, hyvin tunnetun leijonapäisen tikarin välkkyvän hänen kohotetussa, oikeassa kädessään. "Haa, sinä veriviholliseni!" huudahti herttua hyökäten raivostuneena hänen kimppuunsa. Mutta samassa musteni hänen silmissään, hän kuuli tikarin kilahtavan rintahaarniskaansa vasten, se luiskahti sivulle käsivartta kohti ja tunkeutui syvälle hänen oikeanpuoliseen olkapäähänsä. Kauhusta huutaen hän pudotti miekan kädestään ja hoiperteli taapäin. "Paetkaa, paetkaa, Jumala on tuomionsa langettanut!" huusi hän kuin mielipuoli, ja juoksi epätoivoisena takaisin laivaansa. Hänen ritarinsa seurasivat häntä. He nostivat purjeet ja pakenivat. He olivat joutuneet tappiolle. Kuninkaallisten voitto oli varma.
Näytti siltä kuin Danebrogin näkeminen olisi saattanut jokaisen kuninkaan sotamiehen voittamattomaksi. Thorstensonin sotalaivalta kuului voimakas voitonhuuto. Kreivi Gerhard oli myöskin tehnyt puhdasta omalla puolellaan, niin ettei lopulta enää ollut jälellä kun vain pari vihollista, paitsi vaarallisesti haavoittunutta herttua Pitkäsäärtä, joka hyppäsi mereen ja pelastui uimalla veljensä laivaan. Kaikki kuninkaalliset laivat olivat täynnä kaatuneita ja vangittuja vihollisia. Herttuan laivasto oli hävitetty, osa laivoista oli uponnut, osa anastettu, ja herttua itse pääsi pakoon suurella vaivalla ja vaarojen kautta.
Kuningaslaivalla seisoi vanha ritari Jon, pää siteissä, nuoren kuninkaan vieressä, ja omituisen sekavin ilontuntein hän vastaanotti kuninkaalliset kiitokset urhoollisesta taistelustaan; hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, mutta voimakas lyönti oli järkyttänyt häntä niin, että hän alakuloisesti tunsi ettei enää jaksanut käyttää miekkaansa niinkuin nuoruutensa päivinä. Pyhä Danebroglippu liehui perämastosta nuoren kuninkaan ja vanhan ritarin yläpuolella; drotsi Pietari oli uskonut sen henkivartijoiden huostaan ja oli itse kiirehtinyt Thorstensonin avuksi. Taistelun tuohinassa vain muutamat olivat tunteneet hänet.
"Kaikkivaltias olkoon ylistetty!" huudahti kansleri ja kohotti polvistuneena yhteenliitetyt kätensä taivasta kohti — "Te Deum laudamus!" [Oi suuri Jumala, me kiitämme sinua!] alkoi hän voimakkaasti laulaa. Papit yhtyivät mahtavaan voittokuluun. Kuningas ja vanha Jon sekä kaikki sotilaat polvistuivat.