Nyt huomasi Jon ritari vasta saapuneet vieraat ja astui iloisen kohteliaasti heitä vastaan. "Tervetuloa, hyvät herrat!" sanoi vanha ritari. — "Minä iloitsen, että jalo kreivi Gerhard nyt itse voi vaimentaa huhun, joka täällä on kertonut vaarallisesta haavasta."
"Väärä huhu, herra valtaneuvos! Se on kuitenkin pidättänyt minut sisällä muutaman päivän", vastasi kreivi Gerhard leikillisellä äänellä. — "Täällä on iloa ja elämää, näen sen, ja täytyisi olla kuoleman partaalla, jos ei täällä viihtyisi. Tehkää hyvin ja esittäkää minut jalolle rouvallenne ja tyttärellenne — kun tanssi on lakannut — hänen armolleen kuningattarelle."
Tämän viimeisen hän sanoi hillityllä äänellä, vetäen syvään henkeä, kun sana oli sanottu, ja sitten hänen silmänsä kääntyivät taas tanssisaliin päin.
"Niinkuin käskette!" vastasi vanha, vilkas herra veitikkamaisesti hymyillen. "Näkee heti kumpiko puolisko ihmissukua enemmän miellyttää uljasta kreivi Gerhardia. Minä näen tyttäreni seisovan juuri valmiina tanssiin, mutta vaimolleni voin heti teidät esittää. Jos haluatte — —"
Kreivi Gerhard ei ollut kuullut sanaakaan. Hän tuijotti kuin uneksiva tanssisaliin, jossa kaunis kuningatar juuri tänä silmänräpäyksenä kiitti ruhtinaallista tanssijataan jalolla arvokkaisuudella ja astui hänen saattamanaan lattian yli paikalleen nuorten, häikäisevien ritarineitosten joukkoon, jotka kaikki hän himmensi. Uusi soitto ja laulu alkoi, ja uusi pari liikuskeli lattialla. Nuori tanssijatar oli Jon ritarin tytär, Cecilia neiti. Hän ei vetänyt vertoja kuningattaren häikäisevälle kauneudelle ja majesteetille, mutta herätti kyllä yhtä suurta huomiota sulollaan ja kepeillä liikkeillään. Totisuudella, joka paremmin soveltui lauluun kuin hänen tanssittajansa hymyilevään ilmeeseen, hän katseli tummilla, tulisilla silmillään ritarillista herraa, joka ojensi hänelle kättään, ja joka hienossa käytöksessä näkyi kilpailevan herttua Waldemarin kanssa. Tämä kohtelias ritari oli nuoren herttuan drotsi, Tyko Abilgaard, rohkea ja kunnianhimoinen herra, jonka vaikutusvalta herttuaan oli tunnettu, ja joka oli yhtä kuuluisa naisten suosikki, kuin epävakainen rakkausasioissaan ja korkealle pyrkivä vaatimuksissaan. Kaikista Danehovella olevista naisista näkyi hän selvästi osoittavan eniten huomiota neiti Cecilialle. Laulusta, jonka mukaan hän tanssi, hän ei näkynyt välittävän. Sillä oli kaunis, mutta surumielinen sävel. Se oli laulu Sverkelin onnettomasta rakkaudesta tuntemattomaan sisareensa. Drotsi Pietari kuunteli hartaasti, ja tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard seisoi hiljaa ja totisena nuorten tyttöjen laulaessa:
Hirveä, orhia rukoile: unhoon Kirstisi pienonen vaipuu! Hirveä, peikkoa rukoile: kuolevi lempesi kaipuu!
"Pahus vieköön!" — mutisi kreivi Gerhard itsekseen, ja ihmeekseen hän huomasi, että silmänsä olivat melkein vesissä, kun nuoret tytöt jatkoivat:
Hän rukoili hirveä, orhiakin: ei saanut hän neitoa mielestään. Hän rukoili hirveä, peikkoakin: ei surmata voinut hän lempeään.
Kreivi Gerhardin hajamielisyys ja hänen tuijottamisensa tanssisaliin sai myöskin vanhan Jon ritarin heittämään sinne tarkkaavan katseen, ja sen peittämättömän ihailun näkeminen, jota hänen tyttärensä osoitti ritari Abilgaardille, ei näkynyt häntä miellyttävän. Hänen iloiset kasvonsa muuttuivat ankaran totisiksi nuorten tyttöjen laulaessa:
Maanpakoon urho se ajettiin, ja neitonen joutui luostariin.