Sekä vanha, että molemmat nuoret ritarit olivat hetkeksi vaipuneet saman uinailevan tunnelman valtaan, jonka tuo totinen laulu, jonka mukaan tanssittiin, niin helposti loihti esiin, vaikka eri tavalla aina niiden erilaisten kuvitelmien mukaan, joita kukin siihen yhdisti. Juhlan huminassa ja yleisessä iloisuudessa vain harva huomasi laulun sisällön. Laulun loppuosa näkyi vaikuttavan erityisen surumielisesti drotsi Pietariin, ja hän tarttui vaistomaisesti rinnallaan olevaan rubiiniruususeppeleeseen, jossa hän säilytti puoleksi unohtuneen lapsuudenmorsiamensa muiston, tyttöjen laulaessa:
"Joka lintuselta, mi lens yli maan nuor nunna tiedusteli sulhoaan, joka leivolta sinitaivahan alla ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla: 'mihin joutui mieleni, valtijatar niin vieno?'"
"Te näytätte olevan laulun ja tanssin ystävä kreivi Gerhard!" sanoi nyt vanha ritari Jon tavallisella seurusteluäänellä ja kääntyi iloisena hajamielisen ystävänsä puoleen. — "Jos nyt haluatte, niin saatan teidät kuningattaren ja nuorten neitojen luo."
Kreivi Gerhard kumarti jäykästi ja seurasi vanhaa herraa, eikä huomannut rikkoneensa seurustelutapoja vastaan, jättäessään tervehtimättä talonemännän, jalon Ingefrid rouvan. Tämä kulki vieraiden joukossa, vastaanottaen heidän tervehdyksensä, nuoren neidon saattamana, joka kantoi täytettyä viinipikaria suurella hopeatarjottimella. Sillä aikaa kun drotsi Pietari, joka oli talon hyvä tuttava ja jokapäiväinen vieras, tervehti kunnianarvoisaa talonemäntää, pysäytti vanhan Jon ritarin ja hänen ylhäisen seuralaisensa, ennen kuin he ehtivät tanssisaliin, kaksi komeasti vaatetettua, punatakkista poikaa, joiden hienoilla liinakauluksilla kultakäädyt kimaltelivat. Molemmat olivat tulipunaiset vihasta ja tulivat arpapeli-pöydästä, jossa olivat leikkineet yhdessä ja joutuneet riitaan. Toinen oli yksitoista-vuotias Eerik prinssi, joka kaksivuotisesta asti oli kantanut kuninkaan nimeä, ja toinen hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Kristian, joka oli puolta päätä lyhempi häntä, ja näytti olevan häntä voimakkaampi, mutta ei yhtä vilkas ja kaunis.
"Sinä ratkaiset riitamme, ritari Jon! Sinä tiedät mikä on oikein!" sanoi pieni kuningas kiivaasti. "Kun kultanappulat ovat saaria ja maita, ja pelinappulat ritareita ja sotilaita, niin saanhan minä silloin vanhimpana alkaa. Ja kun minä ritarieni ja soturieni kanssa olen saartanut Kristofferin kaikki saaret ja maat, niin ovathan ne silloin oikeuden mukaan minun? Kun hän vain sen myöntää, niin saa hän ne mielellään takaisin. En minä nappuloista välitä."
"Se riippuu teidän leikkinne säännöistä, pienet kiivaat herrani!" vastasi vanha ritari. "Muuten ei vanhimman pidä yksin ottaa ensiksi, mutta olla ensimäisenä viisaudessa ja jaloudessa. Muuten tämä leikki on sopimaton!" lisäsi hän vakavasti. — "Eikö drotsi Hessel ole vielä opettanut teille, pieni kuninkaani, ettei saarista ja maista heitetä arpaa, eikä ritareita ja sotureita pidetä pelinappuloina."
Prinssi Eerik poistui hiljaa häpeästä punastuen. Kristoffer seurasi häntä pilkallinen, poikamainen ilme kasvoillaan. Drotsi Pietari oli huomannut poikien riidan ja lähestyi kuullessaan nimeään mainittavan.
"Katsokaa, herra valtioneuvos!" kuiskasi hän, "meidän pieni kuninkaamme jättää ritarillisella kohteliaisuudella veljelleen koko pelipöydän".
"Niin kyllä, loukatusta ylpeydestä", vastasi vanhus hiljaa. "Kun vain ajoissa saisimme poistetuksi hänestä kevytmielisyyden ja turhamaisuuden, niin voisi maa ja valtakunta odottaa jotakin hänestä."
Drotsi Pietari vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.